— Istu nyt vaikka täälläkin, minä menen vähän katsomaan alas.
— Ei, kuule, neuvo minulle pesuvettä.
— Täällä on vieraskamarissa — tänne saatkin asettua.
Miehestä tuntui kuin olisi hän juuri tullut tietoiseksi eräästä elämänsä vaiheesta, joka jo kauan oli jatkunut. Olihan hän aina luullut tietäneensä sen, mitä ei yksikään toinen ihminen tiennyt: että Selma Koljas oli hänen omansa. Mutta tältä hetkeltä hän ei ollut osannut näin paljoa odottaa. Nytkö siis, nytkö se oli Selmassa kypsynyt? Nytkö oli kukka auennut, tänä kesänä, tänä päivänä, tänä hetkenä. Kullakin kukalla on aikansa ja ihanaa on odottaa, kunnes se itse aukeaa. Yksi kukka aukeaa vain kerran eläissään.
Selma Koljaalla oli äsken ollut yhtä merkillinen elämänsä hetki. Mutta nyt hänen tajunnassaan oli kaikki omituisesti seisahtunut ja ikäänkuin lievästi sumentunut, kun hän laskeutui alakertaan emännyytensä toimiin. Kun Ilmari ensin ilmestyi hänen eteensä siinä ovenaukeamassa, tuntui siltä kuin hän yhä olisi yksin, yhä vaan suloisemmin yksin täällä kotoisen rakennuksen turvallisuudessa. Nyt tuntui jo olevan muitakin ihmisiä. Hänen ei ollut paha olla eikä hän tuntenut mitään pettymystä, mutta kumminkin hän huoahti avatessaan ruokasalin kaappia. Tarjoilun järjestäminen tuntui niin kummalliselta tällä kertaa. Mikä nyt oli tullut? Oliko vieras muuttunut epämieluisaksi? Ei suinkaan. Selma Koljas, tämä onnellinen ja kadehdittu nainen, ei osannut sitä järkeillä, mutta niin oli käynyt, että kaipaus, kun se nyt sattumalta oli tullut korkeimmilleen, oli saman tien poistunut ilman täyttymystä.
Vieras oli yhäkin kovin mieluisa, mutta vieras hän oli. Peseydyttyään tuli vieraskin alas. He joivat ruokasalissa kahden kesken kahvia ja puhelivat hyvin kotoisesti ja tuttavallisesti yhtä ja toista. Lopulta tuli siihen isäntäkin peltokierroksiltaan. Keskustelu muuttui vähitellen isännän ja vieraan väliseksi, vieras selitteli hartaasti aikeitaan ja saavutuksiaan, joista hän tiesi tässä iloittavan niinkuin omaisen onnesta — Selmakin sai siinä hääriessään kuulla nämä miesten pakinat, sai mielellään kuulla, että hänen äsken saavuttamansa armas oli mies muussakin kuin rakkaudessa. Vieno ilmestyi vasta illallispöytään ja alkoi tapansa mukaan kiusotellen veikistellä vieraalle. Vanha tuttu koljaalainen illallissävy hämärtyvässä ruokasalissa, jossa siellä täällä istuskellen viivähdettiin vielä hetkinen aterian jälkeenkin, kunnes ensin poistuivat tytöt vuorotellen ja lopulta sanoi vieraskin isännälle hyvää-yötä.
Kun Selma Koljas yläkerrassa astui huoneeseensa, tunsi hän kätensä irtautuvan ovesta ennenkuin ovi oli tullut aivan kiinni. Sitten hän meni akkunan ääreen katselemaan maisemaa.
Muutaman minuutin kuluttua nousi portaita myöten ylähalliin se, jonka sieltä sopikin nousta. Ylös päästyään pysähtyi niin, että sopi oven raosta nähdä tänne. Sitten lähti tulemaan, hiljaa ja hienosti.
Nythän se tulee, nyt se on kiertävä käsivartensa. Saliinko tehdä sen, saliinko? Hän tunsi sallivansa ja tiesi samalla, että tämä oli oleva ainoa, joka sen sai tehdä, vaikka turhaan hänkin. Jotakin hyvin hienoa ja kallisarvoista oli mennyt; oli mennyt semmoista, joka ei koskaan ollut tullutkaan — eikä enää tule.
Ilmari Salonen luuli käsittävänsä naista joka suhteessa, mutta tänä iltana hän ei käsittänyt. Hän rakasti ja kunnioitti naista yleensä ja monet hyvät naiset hiljaisesti pitivät hänestä. Selma Koljasta hän oli aina salaisesti ajatellut ja omakseen tarkoittanut, ja kun hän nyt myöhäisessä heinäkuun hämärässä nousi noita hallin portaita, niin hän aikaisemman kohtauksen perusteella tunsi käyvänsä elämänsä hienointa hetkeä kohti. Sekä sisäiset että ulkonaiset olosuhteet olivat sellaiset, joissa kaikki inhimillinen jalostuu…