Näissä olosuhteissa hän syleili tuttua rakasta naista, joka raukeasti hymyillen salli sen tapahtua — vanhan ystävyyden ja kauniin illan vuoksi, kuten hän sanoi. Sillä samoin kuin toinen oli ruvennut puhumaan päivällä, niin rupesi toinen nyt. Tämä puhelu oli kyllä joustavampaa ja kauniimpaa, mutta sisälsi kumminkin vain sanoja tämäkin.
Mitään sorasointua ei tullut eivätkä puheet antaneet toiselle aihetta ehdottomaan pettymykseen. Mutta ei tullut juhlaakaan. Oli hyväntahtoinen viipyvä arki-ilta, sellainen kaunis heinäkuinen iltayö, joita eletään kauniissa vanhoissa kartanoissa, joissa säädyt, suvut ja sukupolvet ovat varttuneet ja vaihtuneet, syntyneet ja sammuneet, jättäen kukin näkymättömän osan omista unelmistaan ovien ja ikkunoiden ilmeisiin, lehvistöjen ja käytävien viivoihin.
Kun Selma Koljas myöhään yöllä yksinään riisuutui ja laskeutui levolle, tunsi hän vanhentumisen alkaneen. Mutta uneliaanakin hän ihmetteli, kuinka laimeasti tämä tietoisuus häneen vaikutti.
VIIMEINEN NÄYTÖS.
Tämä tapahtui joulukuussa 1921, siis lähes neljä vuotta itse päänäytösten jälkeen.
Kolmannen adventin lauantaina mainittuna vuonna illalla kahdeksan tienoissa palasi Suojasen Tilta parka juuri kylästä saunasta kahden isomman lapsensa kanssa. Ilta oli varsin tavallinen ja köyhä leskivaimo lapsineen oli päältä nähden myös tavallisessa tilassaan. Saunamatkallaan he eivät olleet edes vaihtaneet paitaa: joulu, kristikunnan suurin juhla, oli lähestymässä, täytyi siksi yrittää säilyttää vähät riepunsa puhtaina… Jos vaimo siinä mennessään jotain ajatteli, niin koski se hänen nuorinta lastaan, pientä vaivaista, joka makasi kotona sairaana eikä päässyt edes saunan armeliaaseen löylyyn. Ei se sinne sänkyyn paljoa pyytänyt, mutta surkeata oli, kun ei sitäkään vähää voinut antaa. Ei millään lailla sitä saanut edes kylään saunaan. Kun ei ollut itsellä —
Mökkiä lähestyessään tuntui siltä kuin olisi vanha Tilta katsellut sairasta pikku Tiltuaan jostain eri oloista käsin, ikäänkuin väsyneen samean sielunsa lävitse.
Siinä he hämyssä mennä kyökyttävät lyhyttä matkaansa, pojat edellä aikamiehen saappaissa paarustaen, milloin edeten, milloin jättäytyen, Tilta itse perässä tasaisesti tallustaen — niinkuin kolme erikokoista myttyä lumisella tiellä. He ovat todellisia köyhiä. He kuuluvat läheisesti tähän pieneen kyyristyneeseen kyläkuntaan, mutta jossain suhteessa he kumminkin ovat sen tutun ihmispiirin ulkopuolella: heitä ei kadehdi kukaan, se on heidän ratkaiseva erikoisuutensa kylän kiinteässä pienoiselämässä. Hulikaanipoikaset eivät kiusaa Suojaskaa ja lapsia, niinkuin he joskus kiusaavat jonkin talon kitupiikkiä hallitusväkeä. Naiset eivät kadehdi Suojaskan uutta vaatetta, sillä se ei ole uusi, vaan joltakulta saatu pienen palveluksen palkaksi. Kylän emäntien tajussa Tilta on varsin ehjätyylinen köyhä vaimo lapsineen. Kun olisivat kaikki köyhät semmoisia, niin olisivat maailmassa monet asiat toisin; ei tulisi kapinoita ja melskeitä. Sen ovat emännät aina sanoneet — ja heille tuottaa viihdyttävää tyydytystä pistäytyä silloin tällöin Tiltan mökille ja viedä jotain esiliinansa alla. Kristillisyys ei ole niinkään pelkkää suupuhetta talonpoikaisen kansan keskuudessa.
Mietiskelijällekin voi Suojasen Tilta lapsineen olla opettavainen lähtökohta olevaisen, lähinnä ihmiselämän tarkoituksen tutkinnassa. Siinä tarkoituksen selittelyketju helposti piirtyy ympyrän kehäksi. Ja sen pitkällinen kiertäminen pyörryttää, kuten tietty.
Mökki ei muuten ole Tiltan; se on kunnan oma ja joutunut siksi saman tien kuin moni muukin mökki: viimeinen asukas on saanut vaivaisapua. Mutta ei Tilta niitä ajattele — ei liioin niitä myrskyjä, jotka kohta neljä vuotta sitten vyöryivät hänen laimeajärkisen päänsä yli. Olihan hänellä silloin ollut mieskin, joka sai palkkaa, ja tavallinen köyhänkansan perhetalous. Mies meni, lähti pökerryksissään turhanpäiten valkokaartia pakoon ja sille tielle jäi. Köyhyys oli siihen asti ollut kireätä, joskus riitaista kamppailua pienin palkoin. Siitä se oli vähitellen lientynyt leppoisaksi vaivaisuudeksi, joka pyyhki pois monta entistä näkökohtaa.