Imperaattori kuunteli rauhallisesti, kunnes sanatulvani lakkasi ja vastasi sitten:
"Niin ajatteli perkelekin, että hänen järkensä oli suurempi, kuin jumalan viisaus ja sentähden lankesi hän helvettiin. Jos tiede voisi käsittää jumalan olemuksen, niin olisi se jumalaa suurempi, sillä vain korkeampi tuntee alemman ja voi sitä oikein arvostella. Jumalallisen hengen työt koko luomakunnassa ovat kyllin päteviä todisteita jumalallisen hengen olemassaolosta. Se on itsessään se laki, joka suurta kokonaisuutta hallitsee. Mutta ihmiset eivät käsitä hengen olemassaoloa sentähden, että jumalallinen henki on hävinnyt heidän tajunnastaan. Luonto ei ole itse jumala, se on vain jumalallisen hengen ilmentämisen välikappale. Jos jumalallinen tajunta läpäiseisi koko luonnon, niin olisi myöskin sen ilmeneminen kaikissa olioissa täydellinen."
"Mutta missä tapaamme tämän totuuden?"
"Ei ainakaan hulluudessa", kuului vastaus. "Missä olisi jumalan viisaus, ellei jumalassa? Missä olisi auringonvalo, ellei auringon valossa? Miten voisimme itsellemme todistaa totuuden olemassaolon, ellemme tuntemalla totuuden totuudessa? Ymmärtämättömät järki-ihmisenne ovat kuin luontokappaleita, jotka matelevat laaksossa katseet aina maahan luotuina. He näkevät kappaleiden värin ja tulevat ehkä vuosisatojen kuluttua siihen johtopäätökseen, että täytyy olla jokin yleinen valo, joka nuo värit aiheuttaa. Viisas avaa silmänsä, katselee ylöspäin ja näkee auringonvalon, joka tunkeutuen puiden lehtien lomitse värittää kaiken. Tämän havaintonsa tietämiseksi ei hän kaipaa todistuksia. Näin pääsee hän silmänräpäyksessä totuudentietoon, jonka todistamiseksi sokea järki vaivaloisia kiertoteitä pitkin työskentelee."
Ymmärsin, että imperaattorin sanoissa piili totuus, mutta en niitä käsittänyt. Olin aina koettanut pitää silmäni auki, mutta en senkään kautta ollut koskaan vielä päässyt asioiden todelliseen perustaan käsiksi. Olin nyt päättänyt kerrankin päästä selvyyteen ja pyytää imperaattorilta avainta niihin totuuksiin, joita hän näytti minulta pitävän salassa. En tarvinnut pukea ajatuksiani sanoihin, sillä adepti vastasi niihin sanoen:
"Hyvä on, jos olet päättänyt oppia tuntemaan totuuden. Avaimen voin kyllä sinulle antaa, mutta ovi on sinun itsesi avattava. Ulkonaisten asioiden tarkastaminen ei riitä niille, jotka pyrkivät jumalalliseen viisauteen. Sinun täytyy sitä etsiä sielusi syvyydestä, sieltä, mihin jumaltietoisuus heijastuu, kuin kuu lotuskukkien väliin kirkkaaseen, rauhalliseen metsälampeen. Maallinen tomu ei saa peittää sielusi peiliä, intohimon tuulahdus ei saa liikuttaa veden pintaa, muuten vääristyy jumalan kuva. Mutta sielu, joka on kohonnut kaikkien himojen yläpuolelle elää ijäisessä rauhassa ja hänen valaistussa olemuksessaan ilmenee todellisen tiedon valo. Siinä puhuu järjen ääni, hiljaisuuden ääni."
Näiden sanojen aikana kävi lävitseni heikko puistatus. Oli kuin uusi maailma olisi avautumaisillaan eteeni, mutta minulla ei ollut riittävästi voimia tunkeutumaan itseäni ympäröivän sumun läpi. Tässä sumussa nousivat taas synkät epäilykset mieleeni. Kuinka voisin mitään etsiä sieluni syvyyksistä? Enhän edes varmasti tiennyt, oliko minulla sielua ollenkaan. Olivathan sielutieteilijät juuri viimeisen kongressinsa aikana todistaneet, ettei sielua ollut olemassakaan, vaan että kaikki niinsanotut sielunominaisuudet, ajatukset ja tunteet olivat määrättyjä fysiologisia toimintoja hermokeskuksissa ja aivokudoksissa.
"Narrit, jotka eivät löydä omaa itseään", huudahti adepti. "Me emme ole kuolleita ruumiita, joilla on sielu, vaan olemme eläviä sieluja, jotka asumme ruumiissa. Ja samoinkuin sielu aiheuttaa ruumiin elämän, niin aiheuttaa jumalan henki maailmankaikkeudessa maailmansielun elämän."
Lausuessaan nämä sanat oli imperaattori astunut ikkunan luo, jonne seurasin häntä vaistomaisesti. "Näetkö", jatkoi hän osoittaen sormellaan vuorille päin, "tuolla on ovi, jonka kautta tulit tänne? Keskitä koko huomiosi sinne ja koeta sisäisellä näkövoimallasi, joka on sielun näkövoima, tunkeutua vuoren läpi."
Tein kuten hän käski ja seuraavassa silmänräpäyksessä näin itseni nukkumassa vuoren toisella puolella, paikassa, jonne olin laskeutunut levolle. Edessäni oli pitkällään ihmismuoto, jonka kauhukseni tunsin omaksi ruumiikseni. Kuin ukkosen lyömänä iski päähäni ajatus, että olin kuollut, mutta kuitenkaan en voinut sitä uskoa, sillä olihan minussa itsessäni lihaa ja verta ja minulla oli kaikki elimet samoin kuin tuolla kuolleella ruumiilla silmieni edessä. Olin myöskin aivan täydellisesti tietoinen omasta itsestäni, jota vastoin tuo edessäni makaava ruumis ei osoittanut elonmerkkiäkään. Hattu peitti kuolleen silmät ja kumarruin sitä nostamaan. Mutta olisin yhtä hyvin voinut koettaa käsivarsillani nostaa vuorta, sillä niissä ei ollut vähintäkään fyysillistä voimaa. Minut täytti inhon tunne katsellessani tuota karkean aineellista, eläimen näköistä, järjetöntä olentoa. Siihen sekoittui kuitenkin salainen ilo siitä, että olin siitä vapaa, vaikkakin tunsin vielä olevani tuohon ruumiiseen jollakin tavalla kahlehdittu. Sisäinen ääni tuntui minulle sanovan, ettei toiminnan aikani aineellisessa maailmassa vielä ollut loppunut. Vieläpä tunsin jonkinlaista sääliä tuota avutonta ruumista kohtaan ja samassa heräsi minussa halu koettaa uudelleen antaa sille sielu. Tunsin itseäni voimakkaasti vedettävän tuota ruumista kohden ja tajunta tuntui haihtuvan minusta. Silloin kutsui adeptin ääni minut takaisin ja hätkähdin kuin puoliunesta herätessä. Imperaattori seisoi vieressäni ikkunan luona.