Kohta juoksi hän koirakopin tykö ja päästi Kastorin, heitti lapion olkapäällensä, otti jäähyväiset äidiltä ja matkusti, rautapäinen sauva kädessä, urheasti metsään päin. Eukko seurasi häntä kyyneleitä vuotavilla silmillä, käänsi sitte silmänsä taivasta kohden, ja lausui hiljaa, vaan hellällä tunnolla: "Kiitän sinua, Jumalani, ettäs annat minulle iloa pojastani! Totisesti on hyvä ja tottelevainen lapsi vanhempiensa suurin ilo."
II.
Keveillä ja kiireillä askeleilla matkusti Rietrikki kedon yli ja astui ensimmäistä metsäistä mäkeä ylös; siellä oli mäyrän pesä. Kaunis aamu täytti pojan sydämen ilolla, joka silloin tällöin näytikse korkeassa huudossa. Kastori hyppäsi ilossa hänen edessänsä ja virkeä haukkumisensa, sukkelat hyppäämiset, sanalla sanoen kaikki näytti selkeästi, että tämä matkustus viheriässä metsässä oli hänelle mieleen. Vaan kohta metsänpartaalle ehdittyänsä, huusi Rietrikki koiran tykönsä, käski sitä merkeillä ja sanoilla olemaan hiljaa vieressänsä ja pistäytyi sitten niin hiljaa kuin maalla olevien lehtien vuoksi mahdollinen oli, aina llkemmäksi yllämainittua paikkaa. Ymmärtävä Kastori oli aivan hiljaa, niinkuin asian olisi tietänyt ja nuuski välimiten kuonollansa maata myöden.
Nyt olivat pesän tykönä, joka oli metsänpartaassa vuoren kukkulalla, erään vanhan, oksasen ja puolimädäntynneen tammen läheellä. Rietrikki heitti lapion ja sauvan maahan, kantoi kiviä läjään ja alkoi hakea aukot niihin teihin, jotka kulkivat viisaan mäyrän pesästä maanpinnalle.
Tässä työssä Kastori oli hänelle aivan hyväksi avuksi. Koira kohta ymmärsi, mikä asia oli ja hänen tarkka vainunsa auttoi häntä pian löytämään mäyrän kaikki pako-tiet; niiden aukot, joita kaikkiastansa oli 7 tukittiin kootuilla kivillä ja Rietrikki koetti nyt koiralla ajaa ulos mäyrää joka oli liikkumatonna pesässään.
Kastori kiljasi kovasti ja töytäsi kipinöitsevillä silmillä pääaukkoa vasten. Etukäpälillä kraappi pari kertaa maata aukkoa leventääksensä ja katosi sitten aika vauhdilla pimiään läpeen. Urheasti tarttui Rietrikki nyt sauvaan ja aseuntui aukolle odottamaan, luullen mäyrän peräytyvän koiran rynnäköstä ja pakenevan. "Kohta kun saan hänen nähdä" ajatteli itsekseen, "niin on myöskin loppunsa!" Minuutti, minutin perään kului vaan ei mitään näkynyt! mutta yht'äkkiä alkoi luolassa elämä; Kastori haukkui vihaisesti, ja sillä välin kuului eläimen vikisevä röhinä ja mörisevä ääni, joka on mäyrällä, kun sitä härsytetään peräti vihaiseksi. Rietrikki kuunteli melkein hengittämättä, poskensa ruskottivat levottomasta odottamisesta ja hän kumartui paremmin kuullaksensa. Meteli kesti vielä luolassa; vaan nyt kiljahti Kastori äkkiä ja ryntäsi tuokiossa luolasta. Korvansa juoksi verta ja killui puoleksi irtirevettynä; pudistaen turkkiansa, tarttui hän käpäleellä veriseen päähänsä ja ulvoi vielä muutaman kerran; mutta sitten sai äkkinäisen tappeluhalun, ja töytäsi taas luolaan Rietrikin huudosta huolimatta, joka tahtoi häntä pidättää. Kohta sen jälkeen kuului syvyydestä tappelun pauhina, vaan raivosampana ja innokkaampana kuin ennen.
Rietrikki tuli surulliseksi, mutt'ei itsensä tähden, vaan uskollisen ja aivan uskaliaan koiransa tähden; monta kertaa huusi hän sitä aukosta tulemaan ulos, vaan innossaan ei se kuullut sitä; sillä sota kesti ehtimiseen luolassa.
Nyt taukosi yht'äkkiä meteli, ja Rietrikki pelkäsi Kastorin kaatuneen metelissä, vaan niin ei ollut. Muutaman tuokion perästä kuului kulkureiästä sohina ja pärinä, ja silmänräpäyksessä ryntäsi mäyrä verisenä luolasta, löi pojan kumoon, joka ei ollut valmistainnut semmoiselle lyönnille, puri pahan haavan vasempaan käsivarteen ja pakeni pikaisesti metsänpinnalle päin. Vaan pakonsa ei kestänyt kauvan, sillä Kastori, joka seurasi aivan jälissä, tavoitti hänen pian, ryntäsi päälle, vihaisesti haukkuen, paiskasi sen tantereelle ja löi terävät hampaansa syvälle voitetun kurkkuun.
Mäyrä, joka käänsi itseänsä sinne ja tänne ja viimesillä voimillaan koetti tehdä vastarintaa, ei toki päässyt irti sitkeän ja kovakiskoisen vihollisensa kynsistä; turhaan koetti hän purra ja voimistella kanssansa. Täysissä vihoin molemmat eläimet pehtaroitsivat toinen toisensa päällä kirkuen ja kiljahtaen; välisti koira, välisti mäyrä oli päällä, ensi-mainittu kyllä sai syviäkin raamuja pedon terävistä kynsistä, vaan väsymätön sotilas siitä ei huolinut, eikä hellittänyt toisen kurkusta vaan pinnisti sitä vielä pahemmin. Oli oiken kuoleman ja elämän sota.
Sodan näin kestäessä suurimmalla vimmalla molemmin puolin, oli Rietrikki noussut ylös, ja syvistä haavoistaan sekä huolimatta että verenvuodatusta hämmentämättä, tarttui hän sauvaansa ja samosi kuin nuoli sinne, minne oli nähnyt koiran kadonneen. "Kastori-parka", ajatteli hän, "pidä puoltasi vielä kotvasen aikaa, niin kyllä saat apua."