Ei kauan kestänytkään ennenkuin Rietrikki oli ehtinyt sotatantereelle. Vasiten sopivan tuokion löi hän mäyrää kuonoon raskaalla sauvallansa. Ainoastaan muutamalla lyönnillä lähti henki mäyrästä. Nyt hyppäsi Kastori ilosta haukkuen ympäri, nuoleskeli haavojansa, ulvoi silloin tällöin ja tyytymättömässä vihassaan puri kerta vielä tapetun vihollisensa kurkkuun ja pudisti sitä aika lailla. Viimein laskeutui hengittäin Rietrikin jalkojen eteen, joka ystävällisesti hyväili ja kiitti häntä näytetystä urhoollisuudestansa.
Vaan nyt alkoi pojan käsivarsi kovasti kolottamaan, ja kun näki veren taajoissa pisareissa juoksevan käsivarresta, puki hän takin yltänsä, otti nenärievun taskustansa ja sitoi käsivartensa niin hyvin, kuin taisi, auttaen itseänsä hampailla kiinnisitomisessa; sitten puki taas takin yllensä, äänelläkään kipuansa ilmoittamatta. Enemmän kuin haavansa päälle, ajatteli hän äitinsä ilon päälle takaisintullessaan uljaan metsäriistansa kanssa.
"Mutta, rakas Kastori," sanoi hän yht'äkkiä, käntäissään ujolla katsannolla koiransa puoleen, "millä keinoin saadan mäyrä kotiin? Roisto on niin raskas, että minun lienee vaikea kantaa häntä kotiin kipiällä käsivarrellani."
Hän koetti nostaa takan olallensa, mutta turhaa koetettuansa, täytyi hänen, hengittäin vaivasta ja poltteesta la'ata siitä.
"Ei käy päinsä, rakas Kastorini", sanoi hän surullisesti katsoen lihavaa mäyrää, "meidän on apua hankkiminen."
"Oh; apu on jo saapuvilla", vastasi erään miehen syvä ääni, joka nyt astui esiin paksun tammen takaa, jonka takana jo oli seisonut kotvasen ja mistä näkymätönnä oli katsellut pojan ja koiran vehkeitä.
Kummastuksella katseli Rietrikki miestä, joka nyt yht'äkkiä seisoi edessään niinkuin pilvistä pudonnut. Hän oli jo iäkäs; pitkät, harmaat viiksit, jotka tuuheasti peittivät suunsa, antoivat hänelle vihasen katsannon, jonka toki suurten sinisten silmiensä ystävällinen isku paljon lievensi. Hän oli puettu preussiläiseen kranatierin univormuun ja rinnallansa välkkyi kultainen urhoollisuuden kunnianmerkki. Aseita hänellä ei ollut ja kun Rietrikki häntä katseli päälaesta varpaasen, näki hän sydämellisellä kanssa-kärsivällisyydellä, että vanha sotilas kulki puujalalla.
"Noh, poikani ethän minua pelänne", jatkoi hymyillen vanha sotilas. "Katselet minua niin suurin silmin, kuin et ikipäivänäsi olisi nähnyt sotamiestä. Tuleppas likemmäksi poikueni! Joka auttaa kumppaniansa niin uskollisesti hädässä, kuin sinä Kastoriasi, se saapi myöskin minussa uskollisen toverin. Annaspa minulle kätesi."
Ukko antoi kätensä hämmästyneelle pojalle, joka nyt pelotta otti ja ystävällisesti pudisti sitä. "Mutta kuinka olette tänne tulleet?" kysyi hän. "En ole teitä nähnyt enkä kuullut, sentähden vähäsen hämmästyin, kun niin yht'äkkiä seisoitte edessäni."
"Sen kyllä uskon," vastasi sotavanhus, "sinulla oli niin paljon tekemistä mäyrän, sitten koiran ja lopuksi vuotavan käsivartesi kanssa, ett'et mitään muuta ollenkaan havainnut. Minä kyllä näin, kuinka koiraasi tulit auttamaan ja kuinka pian pedosta sait hengen. Se oli minulle mieleen, ja tulin ystäväksesi, kuin näin, ettäs ensiksi pidit huolta koirasta, sitten itsestäsi. Olet hyvä poika, ja sentähden tahdon myös kantaa saaliisi kotiin."