"Voi, kuinka hyvä oli että sinun tapasin"; huusi Rietrikki iloisena "kuinka äitini nyt tulee iloiseksi! Mutta liennee kylämme aivan kaukana tiestänne?"
"Kuinka kyläsi nimi on poikueni?"
"Zettwitz sen nimi on, ja jos käytte muutaman askeleen kauemmas metsänrinteelle päin, niin voitte nähdä, missä se on tuolla laaksossa."
"Zettwitz, niinkö? Siis olet kotosin Zettwitz'istä poika! Noh, sehän vasta minua ilahuttaa sydämen pohjasta, sillä sinne minäkin aioin mennä vaikka satuin käymään vähäsen eksyksiin metsän poluilla, jotka nyt eivät ole niin tutut kuin nuoruudessani. Tuollahan tuo vähänen soma kylä on! Kuin tietäisit, kuinka vanha sydämeni sykkii, kun näen sen monen vuoden kuluttua! Tuolla näen korkean sammaltuneen kirkkotornin! — ja tuolla kylävoudin huone! — ja tuolla ne isot niinipuut, joidenka varjossa poikana niin usein leikkiä löin! En taida katsella tätä kaikkea, ilman ett'eivät silmäni vety kyynelistä! Kummallinenhan on kotimajan seikka! Vaikka kuinka kauan hyvänsä sieltä olisi poissa ollut, niin sydän yhtähyvin pyrkii takasin sille maatilkalle, jossa elämän ensi surut ja ilot ovat nähdyt! Tervetultuasi hiljainen ja ystävällinen kylä! Katsantosi virvottaa sydäntäni lempeästi!"
Vanha sotilas taukosi puhumasta; otti lakin päästään, piti sen ristiin pannuissa käsissään ja käänsi silmänsä taivasta kohden. Hän lähetti äänettömän kiitosrukouksen Jumalalle; huulensa värisivät; kyynel ja vielä toinenkin juoksi viiksiänsä myöden. Sitten sai voimaa sisällisen liikuntonsa yli, peitti harmaan päänsä ja veti aivan tykönsä Rietrikin, joka seisoi muutama askel hänestä.
"Hyvä poikani", sanoi hän, "et tiedä vielä, mitä se tahtoo sanoa että monien vuosien takaa nähdä kotimajansa. Katso, vanha sydämeni, jok'ei koskaan pelännyt, seisoessani pahimmassa kuulasateessa, kun kanoonain jyrinä jyrisi tappelukentällä ja kun toverini ja ystäväni kuolleina tai haavotettuina kaatuivat ympärilläni, tämä sama sydän sykkii ja vapisee iloisesta surusta, kun silmäni näkee kotimajan. Katsoppas tuonne, tuo vähäinen rakennus niinipuiden vieressä, puutarha etupuolella ja viheriät viinipensaat, jotka nousevat aina räystääsen asti, on minun syntymäkotini, siellä synnyin, siellä sain tuta ensimmäisen ilon, siellä myös ensimmäiset pian katovaiset surut! Ihmeellistä! Ihmeellistä! Kuinka sydämeni sykkii tätä muistaessani ja nähdessäni."
Ihmeellisellä tunnonliikunnolla kuulusteli Rietrikki vanhan sotilaan sanoja. "Ja tuo vähäinen maja on oikein totta syntymäkotinne?" kysyi hän.
"Niin rakas poikani, niin on."
"Mutta se on myöskin minun!" virkki poika ja poskensa punottivat, silmänsä kiilsivät, ja sydämensä sykki kovasti. "Oletteko … oletko siis…"
"Poika, kuinka isäsi nimi on." huusi vanhus, levittäin käsivarsiansa poikaa vasten.