"Rietrikki Hammer nimensä on niinkuin minunkin!"
"Oi sun saakeli!" sanoi sotilas, ilosta täynnä ja pusersi pojan kovasti rintaansa vastaan, — "oletpa siis sisarenipoika, sinä kelpo poika … ja minä, minä olen enosi Konrad!"
"Eno Konrad!" huusi Rietrikki täydestä riemusta ja paiskasi suukkosen suukkosen jälkeen vanhan sotilaan partasuuta vasten. "Voi Jumalani! Jumalani! Kuinka äiti toki tulee sanomattoman iloiseksi, kuu tulemme kotiin — Enoseni, minä houraan jo ilosta. Tule nyt, tule kohta kukkulaa alas! Voi! Voi! Kummoinen ilo tulee kotona."
Hätäisellä innolla otti Rietrikki enonsa käsivartensa alle ja aikoi lähteä saalistansa muistamatta. Vaan eno Konrad piti hänestä kiini, ja huusi häntä syvällä, kolealla äänellään jäämään.
"Hiljaa poikani" jatkoi hän hymyillen, "minä vanhalla puukontillani en taida kulkea niin pikaan, kuin sinä nuorilla terveillä jaloillasi. Ja sen lisäksi ei meidän pidä jättämän arvosaa saalistas tänne metsään mätänemään. Ei, käännäitkää oikealle, marsch!"
Rietrikin nyt täytyi hillitä levottomuuttaan, hän palasi sotatanterelle, josta olivat poi'enneet muutaman askeleen, ja auttoi nyt enoansa nostaan raskasta mäyrää olalle. Sitten käytiin mäenkukkulaa alas, niin pian kuin mahdollinen oli sotavanhuksen puujalan tähden, ja puolessa tunnissa olivat ehtineet kylään. Ensimmäiselle ihmiselle, joka täällä heitä tapasi, tahtoi Rietrikki kertoa ilojen sanoman eno Konradin kotiintulosta, vaan tämä laski käden hänen suullensa ja sanoi: "Ei, poikaseni, anna sen olla! Tahdon nauttia yhteentulon ilon, sitä kernaammin, kuu koko matkan aina Berliinistä olen sitä itsekseni kuvaillut ajatuksissani! Ja jos kohta rupeat huutamaan tulostani, niin äitisi saa sen tietää ennen tuloamme. Ole sentähden kernaammin ääneti, rakas mäyrän pyytäjä! … ihmiset kylässä saavat kyllä pian tietää, kuka nilkuttaa vieressäsi."
Rietrikki totteli ja oli ääneti vaan levottomuudessansa astui vielä pikaisempaan, kuin ennen. Enon täytyi astua minkä vain jaksoi, seurataksensa häntä, sillä myöskin hänellä oli halu pian tavata rakasta sisartaan ja rehellistä vuovariansa.
Nyt olivat perillä vähäisen huoneen tykönä niinipuiden vieressä. Raskaan taakkansa poisheitettyä, täytyi vanhan sotilaan pysähtyä muutamaksi tuokioksi hengittääksensä pikaisen kulun perästä ja pyhkeäksensä hikeä, joka suurissa pisaroissa juoksi otsaa pitkin; jonka jälkeen epäilemättä astui edemmäksi. Rietrikki ryntäsi edellä, paiskasi voimalla kammari-oven auki ja huusi riemuten: "äiti, katsokaa tänne vain! Katsokaa minkämoisen saalin tuon muassani metsästä."
Vanha sotilas seisoi avatussa ovessa, ja viiksissään näkyi taas syvän liikunnon värinä, joka myös iloisesti kiilsi silmistään.
"Greeta! … sisareni", huusi hän sorretulla äänellä. "Näenpää viimein sinut vielä ja näen sun terveenä ja raittiina."