"Veli Konrad… Sinä täällä," huusi eukko korkeaäänisellä ilolla ja ensi tuokiossa oli hän veljensä sylissä ja yhteentulon autuas ilo toi esiin heidän silmistänsä suloiset kyyneleet. Isä Hammer ja Rietrikki seisoivat hiljakseen heidän vieressänsä, ett'eivät hämmentäisi ensi iloa, vaan myöskin heihin se tarttui, niin ett'eivät tainneet itkuansa pidättää. Viimein ukko Hammer astui vuovarinsa tykö, suuteli häntä, pudisti hänen kättänsä ja sanoi: Tuhat kertaa tervetullut lapsuutesi kotiin! Herra siunatkoon tulosi, niinkuin hän on siunannut menosi! Vaan nyt et enää saa meitä jättää.
"En veljeni! En iki päivinä!", huusi vanha sotilas ystävyydellä, voimalla pusertain vuovarinsa kättä. "Olen tullut vanhaksi ja harmaapääksi; puujalallani en tästä pääse kauas, ja suuren kuninkaani armosta olen saanut eläkerahan, josta saan elatukseni, niin kauan kuin elän, teille rasitukseksi olematta. Minun sydämeni on täynnä rakkautta teitä kohtaan, ja jos otatte minua lempeydellä vastaan, niin tahdomme Jumalan avulla i'äti elää yhdessä tässä maailmassa."
Sanoma elatusrahasta vastaan otettiin suurella ilolla: vaan enimmän kaikista Rietrikki iloitsi siitä, sillä vanha, hyvälaitanen enonsa oli jo voittanut sydämmensä; hän piti huolta ukon tarpeista; ison, vahalla peitetyn isoisän tuolin toi hänelle, piti huolta hatustaan ja kepistään eikä saanut lepoa, ennenkuin näki vanhan sotavanhuksen lepäävän omaistensa seassa pitkän vaivaloisen matkansa perästä kotikylään.
III.
Enon näin julkisesti tultua perheen jäseneksi, alkoi Rietrikille aivan uusi elämä. Vanha Konrad joka paraammassa nuoruuden iässään oli jättänyt kotonsa, tiesi puhua paljon huvittavaista sotilasvuosiltaan, ja Rietrikki kuulusteli erinomaisella vaarinotolla kuvaelmiansa ja kertomuksiansa moninkerroin vaihtelevista elämänsä vaiheista. Eno oli sotinut Itävaltalaisten kanssa Turkkeja vastaan, oli sitten kunniallisen virkaeron otettua mennyt Preussiläiseen palvelukseen ja oli samalla urhoollisuudella urhokkaan kuningaan Rietrikin alla, ottanut osaa ensimmäisessä ja toisessa Schlesian sodassa. Ne kertomukset, jotka kertoi sotamiehen elämästä, sytyttivät virkeän pojan miehuuden. Hän toivoi päästä kuninkaansa lippujen alle, sotiaksensa hänen ja isänmaan edestä, verisissä sodissa ansaitaksensa kunniaa ja mainetta, ja nähdäksensä samoja vaiheita ja merkillisiä kohtia, kuin urhoollinen enonsakin. Poskensa punottivat, kun eno voimallisilla sanoilla kuvasi joka metelin, silmänsä kiilsivät, kuin Konrad kertoi, kuinka rykymenttinsä välisti oli väkirynnäköllä ottanut batterin, välisti heittänyt vihollisen rykymentin nuriin ja ajanut sen pakoon, ja silloin poika huusi: "Myöskin minun täytyy tulla sotamieheksi! Niin, rakas isä, hyvä äiti, ei minulla ole ollenkaan lepoa, ennekuin saan vaihettaa yksinkertaisen takkini maineellista sotilaslakkia vastaan ja aseet käsissä tehdä semmoiset urotyöt kuin eno."
Isä hymyili Rietrikin näin ihastutettuna ja vastasi: "Sinulla on aikaa vielä kylliksi, poikaseni! Olet aivan nuori ja heikko; vielä tarvitaan muutama vuosi, ennenkuin taidat raskasta kiväriä käyttää."
Äiti pudisti päätään ja sanoi: "Rietrikki, olisiko sinulla tosiaan mieltä jättää äitisi, joka sinua rakastaa niin sydämellisesti? Olet ainoa lapseni, ja jos kuula sinua tavoittaisi, niin kuolisin surusta."
Semmoiset sanat sammuttivat, kumminkin vähäksi ajaksi, palavan sotahimon Rietrikin sydämessä, ja hän hyväili lempeästi rakastettua äitiänsä, sanoen: "Ei, äitini, en koskaan jätä sinua, koska näen, että poismenoni saattaisi sinulle murhetta ja kyyneliä."
Semmoisia vakuutuksia kuullessa äiti hymyili tyytyväisesti ja paiskasi suukkosen pojan vielä kuumalle otsalle. Vanha eno myöskin nauroi ja vaikk'ei sanaakaan virkannut, ajatteli toki itsekseen: "Anna vaan sen ajan tulla, jona poika tulee täysikasvuiseksi ja voimalliseksi nuorukaiseksi! Silloin ei äiti eikä isä häntä pidätä, kun sotatrumpeetti kuuluu. Rietrikki ei sovi maanviljelijäksi; hän on aivan hyvä siksi. Tulkoon vaan vielä sota, niin hän joko ammutaan ja hän kuolee kunniallisesti kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, taikka myös — minkä kernaammin tahtoisin — edistyy hän kenraaliksi, sen minulle sanoo silmänsä, joista sodanhalu kiiltää elävässä liekissä, milloin vaan hänelle kerron tappelusta."
Niin ajatteli vanha Konrad, vaan piti ajatuksensa itsekseen, säästääksensä lempeältä äidiltä kaikki ennenaikaiset murheet. Mutta illalla alkoivat taas sotaiset kertomukset ja taas sykki Rietrikin nuori urotöitä haluava sydän liinaliivin alla; taas kiilsi silmänsä riemusta ja salaa sanoi hän enolle korvaan: "sotamieheksi sentäänkin tulen, rakas eno!" Silloin nauroi vanha sotilas ja iski viekkaasti silmiänsä, silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja sanoi muiden hoksaamatta: "Kärsivällisyyttä, Rietrikki! Kyllä vielä kerkeät, kun aika tulee!" Eräänä talvipäivänä juoksi Rietrikki sisään sotavanhuksen tykö, joka istui nojatuolissaan polttaen piippua.