Tämä ehdotus pantiin heti toimeen. Ruokavaroja kuormattiin rekeihin vietäviksi niihin pysäkkeihin, joita laitettiin. Reet sopivat oivallisesti tähän tarkoitukseen. Paitsi jalaksien anturoita, niiden kokoonpanemisessa ei ollut muuta rautaa. Kaikkia niiden osia pysyttivät koossa hihnat ja ne olivat päällystetyt hylkeennahalla, niin että ne samalla olivat keveitä ja lujia. Eväs, joka otettiin mukaan, oli parhaasta päästä pemmikaania eli kuivattua ja hienonnettua lihaa suljettuna läkkipönttöihin, joissa oli terävät päät vastustamassa jääkarhujen hyökkäyksiä, jos ne olisivat tahtoneet niiden sisällystä saada kynsiinsä. Muita ruokavaroja säilytettiin astioissa ja lippaissa, jotka olivat vahvasti raudoitetut.
Miehistön pukuna oli puhvelinnahkainen takki, johon kuului n.s. karhunnahkainen "makuusäkki," mihin saattoi ryömiä, kun täytyi olla yötä taivas-alla. Paitsi sitä otettiin mukaan teltta ja vedenpitäviä peitteitä.
Syyskuun kahdentenakymmenentenä kaikki oli valmisna matkalle. Että Robert oli yksi osanottaja meidän ei tarvitse mainitakkaan, ja Hannu oli hänelle tuiki tarpeellinen, sillä kukaan ei osannut paremmin kuin hän seurustella koirien kanssa. Kello puoli yksi päivällä he jättivät laivan jälkeen jääneiden eläköönhuutojen kaikuessa. Ensimmäisenä ajoi Hannu, jonka reen edessä oli kuusi koiraa valjaissa, sitten seurasi viisi muuta rekeä yhtä monta juoksijaa edessä; joka reessä oli merimies ohjillisena, viimeiseksi tuli Robert, joka tahtoi nähdä koko matkueen. Sileä jäävyöhyke oli pitkin rantoja; matka kävi rattoisasti, ja koirat haukkuivat ilosta, kun he pitkästä joutilaisuudesta pääsivät raikkaasen talvi-ilmaan.
* * * * *
Hyvillä mielin matkustajamme jatkoivat vaellustansa raivaamattomilla teillä. Koirat olivat kestävät ja väkevät pikajuoksijat.
Robert, Harald ja heidän toverinsa olivat varustetut pyssyillä ja pitkillä puukoilla. Kun Grönlannin seuduilla tapaa useasti jääkarhun, täytyi sen vuoksi olla valmis kohtaamaan noita pelottavia petoja.
Ilta yllätti; tähdet kiiluivat; täytyi siis ajatella yösijaa. Hannu ajoi rekensä sen tähden likemmäksi rantaa, missä hän näki muutamia korkeita kallioita, joiden alla hän uskoi löytävänsä suojaa pohjanvihuria vastaan. Toiset reet seurasivat ja muutamassa tuokiossa kaikki olivat kallioiden juurella. He hämmästyivät suuresti siellä nähdessään useita pieniä irtaimista kivistä pystytettyjä majoja.
"Mitä tämä merkitsee, Hannu?" Robert kysyi. "Onko sattuma tuonut meidät eskimokylään?"
"Nämät majat eivät ole asutuita," Hannu vastasi. "Mitään tallattua polkua ei käy niiden luo. Monta vuotta on kulunut, sittenkuin täällä on ihmisiä asunut. Mutta sytyttäkäämme lamppu ja käykäämme sisään."
Hän toi reestä suuren rautalampun, täytti sen hylkeen-ihralla ja sytytti sen. Robertin seuraamana hän meni majoille. Kaksi ensimmäistä olivat autioita, mutta kun Hannu nostalti kolmannen majan nahkaista esirippua, hän ja Robert huudahtivat kauhistuksesta. He seisahtuivat kivettyneinä ovelle ja katselivat kasvot kalmankarvaisina toisiansa.