"Pilaa, lapseni?" vastasi miss Ossulton, kohottautuen istualleen sohvassa.
Cecilia huomasi osanneensa naulan kantaan, kuten sanotaan; ja hän esitti montakin syytä käsitykselleen, että kaikki oli vain peloittamiseksi keksittyä pilaa ja että ylhäällä oleva herrasmies oli joku arvossapidetty kansalainen. Niinpä täti alkoi kuulla järjen ääntä ja vihdoin suostui tulemaan mukaan päivällispöytään. Mrs. Lascelles tuli nyt alas, ja kun päivällinen ilmoitettiin valmiiksi, menivät he kaikki aluksen suureen kajuuttaan, missä tapasivat Pickersgillin ja Corbettin odottamassa heidän tuloaan.
Miss Ossulton ei uskaltanut katsoa heihin, ennen kuin hän kuuli Pickersgillin sanovan mrs. Lascellesille: "Ehkä, arvoisa rouva, olette niin ystävällinen ja esittelette minut tälle arvoisalle naiselle, jota minulla ei aikaisemmin ole ollut kunnia nähdä?"
"Mielelläni, mylord", vastasi mrs. Lascelles. "Miss Ossulton, tämän nuoren naisen täti."
Mrs. Lascelles oli tahallaan esittämättä vastavuoroon "loordia", pitääkseen vanhaa neitoa ymmällä.
"Katson mitä suurimmaksi kunniaksi saada olla miss Ossultonin seurassa", sanoi Pickersgill. "Arvoisat naiset, olemme odottaneet vain teitä, istuaksemme pöytään. Mr. Ossulton, asettukaahan pöydän päähän ja tarjotkaa lientä."
Miss Ossulton hämmästyi; hän loi katseensa salakuljettajiin ja näki kaksi hyvinpuettua herrasmiestä, joista toinen ilmeisesti oli loordi ja toisella sama sukunimi kuin hänellä itsellään.
"Tämän täytyy kaiken olla pilaa", ajatteli hän, ja kävi varsin rauhallisena nauttimaan lientä.
Päivällinen meni miellyttävästi; Pickersgill oli herttainen, Corbett leikkisä, ja miss Ossulton tointui siinä määrin, että joi lasin viiniä loordin kanssa ja kysyi Corbettilta, mitä heidän sukunsa haaraa tämä oli.
"Arvatenkin irlantilaista haaraa?" lausui mrs. Lascelles, ennättäen avuksi.