"Ei, mylord, asiansa hän hävisi, mutta jutun hän voitti."
"Selittäkää arvoitus, sir", pyysi Cecilia Ossulton.
"Asia on sellainen, että vanha Ponsonby tahtoisi Williamin kaikin mokomin menevän naimisiin miss Percivalin kanssa, jonka maatila on Forest Wildin naapurina. Mutta nyt on ystäväni William melkein yhtä ihastunut avioliittoon kuin minä lainoppiin, ja se se aiheutti kiistan."
"Mutta mitä tehtävää teillä oli asiassa?" kysyi mrs. Lascelles.
"Sitä, hyvä rouva, että Ponsonby ei koskaan osta hevosta neuvottelematta minun kanssani…"
"En käsitä, missä yhteydessä ne asiat ovat keskenään, sir", huomautti vanhempi miss Ossulton, nyrpistäen nenäänsä.
"Suokaa anteeksi, neiti, asia on se", jatkoi Seagrove, "että kun minun aina on puollettava Ponsonbyn hevosia, niin hän arveli olevan paikallaan, että minä tässä tapauksessa antaisin puoltoni hänellekin: hän vaati asialleen erikoista käsittelyä, mutta hänen setänsä ryhtyi heti kuulustelemaan häntä pääasiassa eikä sallinut asianajajaa käytettäväksi. Heti kun olimme saapuneet ja minä olin kumarrellen astunut huoneeseen, 'kumarteli' mr. Ponsonby minut takaisin ulos ovesta, — mikä olisi tavattoman paljon enemmän loukannut tunteitani, ellei ovi sentään olisi jäänyt vähän loukulleen."
"Esitähän nyt muutakin asiasta kuin huonoja sanansutkauksia, Seagrove", keskeytti Hautaine.
"Hyvä niinkin, otanpa sitten lasin viiniä."
"Olkaa niin hyvä", sanoi loordi; "mutta muistakaa, että me kaikki malttamattomina odotamme kertomuksenne jatkoa."