Morrison huomasi, että hänellä ei lopulta olisi mitään pakoonpääsemisen mahdollisuutta, ja antoi heittää mereen konjakkiankkurit, jotta häntä ei voitaisi tuomita; mutta hän jäi sittenkin vielä ikävään asemaan, hänellä kun oli aluksessa enemmän miehiä kuin laki salli. Hän senvuoksi yhä jatkoi purjehtimista, huolimatta tullikutterin kuulista, jotka lakkaamatta lentelivät ympäri; hän toivoi, että sumu tai yö vielä tekisi paon mahdolliseksi. Mutta hänellä ei ollut niin hyvää onnea, muuan kuula katkaisi maston pään, ja Happy-go-Luckyn onni oli tiessään. Tullikutteri purjehti sen viereen ja otti sen haltuunsa. Morrison vakuutti, että liiat miehet olivat vain matkustavaisia; mutta ensinnäkin oli heillä yllään merimiespuvut ja toisekseen oli Appleboy, heti kun salakuljettaja oli saatu kiinni, mennyt kajuuttaan juomaan katajanmarjaviina-totiaan eikä sallinut häiritä itseään. Herrassalakuljettajat saivat senvuoksi viettää ikävän yön; ja kun kutteri päivän koittaessa tuli Portlandiin, vietiin heidät maihin viranomaisten eteen, ennen kuin Appleboy vielä oli päässyt vuoteeltaan.
Hautaine selitti koko jutun, ja herrat vapautettiin heti. Heitä alettiin kohdella kunnioittaen, mutta heidän ei sallittu lähteä kaupungista ennen kuin olivat takuusumman lupauksella sitoutuneet tulemaan todistajiksi salakuljettajia vastaan, vahvistamaan että aluksessa oli ollut väkijuomia. He matkustivat sen jälkeen Portsmouhiin merimiesvaatteet yllään; he olivat muuten saaneet aivan kyllikseen huvipurjehduksesta täksi purjehduskaudeksi, ja mr. Ossulton selitti, että hän halusi vain saada matkatavaransa, varoakseen sitte joutumasta toista kertaa tulliristeilijän kuulien kantopiiriin tai pääsemästä nukkumaan toista yötä tullikutterin kannella.
Sillävälin oli Morrison ja hänen miehensä suljettu vankilaan. Kun avain kiersi lukon kiinni, polkaisi vanha mies suutuksissaan lattiaa ja huudahti: "Se kirottu sininen kyyhkynen!"
Palaamme nyt katsomaan, miten huvipurren on käynyt.
Noin tunnin kuluttua Pickersgillin paluusta oli Corbett saanut asiansa selvitetyiksi ja seurasi häntä. Ei ollut viisasta viipyä Torquayssa kauempaa, koska siellä ilmitulemisen vaara oli uhkaava; ankkuri senvuoksi nostettiin jo ennen päivällistä ja purjeet levitettiin.
"Mitä aiotte tehdä nyt, mylord?" kysyi mrs. Lascelles.
"Aion lähteä Cowesiin, laskea ankkurin siellä ja tuntia ennen päivänkoittoa siirtää teidät veneeseeni, samoin kuin kaikki miehenikin. Pidän huolen siitä, että olette täydessä turvassa, luottakaa siihen, vaikkapa sitten itse joutuisinkin vaaraan. Tuntisin itseni tosiaan kovin onnettomaksi, jos minun huimien mielijohteitteni vuoksi mitään ikävyyksiä tapahtuisi mrs. Lascellesille tai miss Ossultonille."
"Olen kovin levoton isäni tähden", huomautti Cecilia. "Luotan siihen että pidätte lupauksenne."
"Niin olen aina tehnyt tähän asti, miss Ossulton; vai miten?"
"Tuttavuutemme on niin lyhytaikainen ja kummallinen."