"Myönnän sen; mutta teille riittää pitkäksi aikaa puhumista siitä. Minä häviän yhtä äkkiä kuin olen tullutkin — kumpikaan teistä ei luultavasti näe minua enää milloinkaan tämän perästä."
Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja pian istuivat kaikki pöydässä kuten aikaisemminkin; mutta vanhempi neito oli kieltäytynyt näyttäytymästä, eivätkä mrs. Lascelles ja Cecilia, joiden mielestä hänet oli kylliksi säikytetty, koettaneet pakoittaa häntä. Pickersgill heti myönsi syyt riittäviksi, ja siitä hetkestä alkaen miss Ossulton sai olla häiritsemättä naisten kajuutassa tuumiskellen, miten säädytöntä oli ollut, että hän oli syönyt päivällistä, juonut viiniä, mennyt maihin ja käynyt käsikoukussa salakuljettajan kanssa sekä näyttäytynyt julkisesti hänen arvoaan niin alentavissa olosuhteissa.
Kävi hiljainen tuuli, ja matka edistyi vain vitkalleen, eivätkä he päässeet Portlandin kohdalle ennenkuin seuraavana päivänä; pian saivat he silloin näkyviinsä toisen huvipurren, ja molemmat alukset lähenivät hiljalleen, kunnes ne iltapäivällä olivat vain noin neljän penikulman päässä toisistaan.
Silloin taukosi tuuli kokonaan: vieraasta purresta annettiin merkkejä, mutta niitä ei voinut erottaa, ja viimeistä kertaa istuutui seurue päivällispöytään. Kolme päivää kestänyt seurustelu laivassa, missä oli oltu yhteensullottuina ja ilman muuta puhutteluseuraa, saa aikaan tutunomaisuutta; ja Pickersgill oli niin omintakeinen ja tietorikas mies, että häntä mielellään kuunteli. Hän ei yrittänyt koskaan sivuuttaa ankaran sopivaisuuden ja kohteliaisuuden rajoja, ja hänen toverinsa oli yhtä vaatimaton. Sellaisessa asemassa kuin olivat, ja käsittäen mitä olisi voinut tapahtua, jos he olisivat joutuneet tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa, tunsivat sekä Cecilia että mrs. Lascelles melkeinpä kiitollisuutta häntä kohtaan; ja vaikka he kovin halusivat päästä oudosta olostaan, olivat he kuitenkin vähitellen alkaneet täysin luottaa häneen, ja tämä oli johtanut heidän puoleltaan jonkunlaiseen tuttavallisuuteen, mitä salakuljettaja ei kuitenkaan koskaan käyttänyt hyväkseen. Corbettin vielä istuessa syömässä tuli muuan miehistä alas ja teki hänelle merkin. Corbett lähti pian sen jälkeen pöydästä ja meni kannelle.
"Toivoisin, mylord, että tulisitte hetkiseksi ylös katsomaan, mikä lippu se tuo on", sanoi Corbett ja nyökkäsi merkitsevästi Pickersgillille.
"Suokaa hetkiseksi anteeksi, arvoisat naiset", sanoi Pickersgill ja nousi kannelle.
"Huvipurren vene on tulossa laivalle", ilmoitti Corbett; "loordi B. istuu perässä saman herrasmiehen kanssa, joka oli hänen mukanaan silloin viimeksikin."
"Ja kuinka suuri miehistö on veneessä? —- Antakaahan kun katson — vain neljä miestä. Hyvä, antaa loordin ja hänen ystävänsä tulla: kun he ovat päässeet kannelle, niin pitäkää miehet valmiina kaiken varalta; mutta jos toimitatte sanotuksi venemiehistölle, että he voivat palata alukseen mistä tulivat, ja sillä tavoin saatte selvityksi heistä, niin sitä parempi. Järjestäkää asia Adamsin kanssa ja tulkaa te sitte taas alas. Loordin täytyy nähdä meidät kaikki yhdessä päivällispöydässä."
Pickersgill meni sitten alas, ja Corbett ehti tuskin antaa ohjeensa ja palata paikalleen, kun loordi ja mr. Stewart tulivat veneellään laivan kupeelle ja hyppäsivät kannelle. Heitä vastassa ei ollut muita kuin laivamiehiä, joita he eivät tunteneet. He katselivat ällistyneinä ympärilleen; vihdoin loordi sanoi Adamsille, joka seisoi etumaisena:
"Mitä väkeä te olette?"