"Siellä on pyhän inkvisitionin vankila."
Vaikka Amine oli kuullutkin Filipin kertovan inkvisitionista, tiesi hän kuitenkin hyvin vähän sen tarkoituksesta. Kuullessaan sen nimen värisytti häntä, hänen voimatta ymmärtää sen syytä.
Muutamia minuutteja myöhemmin ankkuroi laiva tullihuoneen edustalle. Kapteeni ja muut matkustajat menivät maihin, paitsi Amine, joka jäi laivaan odottamaan isä Mathiaksen paluuta. Pappi oli nimittäin luvannut hankkia hänelle asunnon kaupungista. Amine oli antanut hänelle kahdeksansadan tukaatin arvoisen timanttisormuksensa, jonka isä myi kahdestasadasta taalarista ja vuokrasi Aminelle huoneet eräältä leskeltä.
Rakennus, johon Amine muutti asumaan, oli erään suuren torin, Terra di Sabion, varrella. Hänen huoneensa olivat torille päin ja ne olivat ilmavat ja mukavat. Emäntä seurasi häntä sisään näyttääkseen ne hänelle ja Amine kysyi nyt häneltä, miksi torin toisella laidalla olevaa kirkkoa sanotaan.
"Se on Taivaaseenastumisenkirkko", vastasi rouva. "Siellä soitetaan hyvin kauniisti. Jos teitä haluttaa, menemme huomenna sinne kuuntelemaan."
"Entä tuo vastapäätä oleva jykevä rakennus?"
"Se on pyhän inkvisitionin vankila", vastasi leski ristien silmänsä.
Aminea värisytti jälleen hänen voimatta sanoa, miksi. "Onko tuo poika lapsenne?" kysyi hän noin kahdentoista vuotiaan pojan tullessa huoneeseen.
"Kyllä. Muut lapseni ovat kuolleet. Suojelkoon Jumala häntä!"
Poika oli kaunis ja ymmärtäväinen ja Aminella oli omat syynsä, miksi hän koetti päästä hänen ystäväkseen. Hän onnistuikin täydellisesti aikeessaan.