XXXIV.
Amine oli juuri palannut kotiin iltapäiväkävelyltään. Hän oli ostellut kaikenlaista pientä basaarista ja kantanut ostoksensa kotiin viittansa alla. "Olen siis vihdoinkin kotona, Jumalalle kiitos, eikä minua täällä kukaan vakoile", huudahti hän istuutuen sohvalle. "Filip, missä oletkaan?" jatkoi hän. "Nyt minulla on hallussani sellainen keino, että saan sen pian tietää."
Lesken poika pieni Pedro tuli nyt huoneeseen, juoksi Aminen luokse ja suuteli häntä. "Sano minulle, Pedro, missä äitisi on?" kysyi Amine.
"Hän on mennyt vieraisille ystäviensä luokse ja me olemme aivan kahden koko talossa. Saanko olla luonasi?"
"Kyllä, poikaseni. Sano minulle nyt, voitko säilyttää salaisuuden."
"Kyllä, kerro se vain minulle."
"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavaa, mutta aion tehdä jotakin.
Olen keksinyt erään leikin ja sinä saat katsella jotakin kädessäsi."
"Ah, näytä se minulle heti!"
"Jos vain lupaat, ettet kerro siitä kenellekään."
"Vannon pyhän neitsyen nimessä, että vaikenen."