"Antakaa minulle se!" huudahti Filip nykäisten kirjeen miehen kädestä. Hän aikoi avata sen, mutta Schriften sieppasi sen hänen kädestään heittäen sen mereen.
"Käytöksenne on todellakin kaunista ollaksenne vanha laivatoverini", huomautti merimies. Schriften ei vastannut, vaan heitti muutkin Filipin syrjään panemat kirjeet samaa tietä.
Vieras merimies purskahti itkuun kavuten jälleen laivan laidalle. "Käytöksenne on kovaa ja vihamielistä", huomautti hän. "Voi koittaa sellainenkin aika, jolloin tekin haluaisitte lähettää tietoja omaisillenne." Sanottuaan sen katosi hän näkyvistä ja muutamien minuuttien kuluttua kuultiin, miten vene poistui laivan läheisyydestä.
"Pyhä Antonius", huudahti kapteeni, "olen niin peloissani ja kummissani, etten todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä. Kokki, tuokaa taskumattini tänne."
Kokki toi pullon ja sittenkuin kapteeni oli tyhjentänyt sen kokonaan, sanoi hän: "Mihin meidän nyt pitää ryhtyä?"
"Minä sanon sen teille", huudahti Schriften mennen hänen luokseen. "Tuolla miehellä on hallussaan eräs amuletti. Ottakaa se häneltä ja heittäkää se mereen, niin laivanne pelastuu; muussa tapauksessa se painuu pohjaan miehineen päivineen."
"Niin, hän on oikeassa!" huusivat merimiehet.
"Hullut, uskotteko todellakin tuon roiston puheita?" vastasi Filip. "Ettekö huomanneet, että äskeinen merimies tunsi hänet sanoen häntä laivatoverikseen? Hänen oleskelemisensa laivassa se juuri tuottaakin onnettomuutta kaikille."
"Aivan niin!" huusivat merimiehet. "Matruusi sanoi häntä laivatoverikseen."
"Erehdytte nyt suuresti!" huusi Schriften. "Hän on syyllinen kaikkeen. Riistäkää häneltä hänen taikakalunsa."