"Siinä tapauksessahan heidän lähettämisensä sinne on melkein murhaamista", huomautti Filip.
"Hm! Jossakinhan heidänkin pitää kuolla, ja mitä sen on väliä, vaikka he kuolevatkin hieman aikaisemmin? Henki on tavaraa, jota voidaan ostaa niin hyvin kuin muutakin. Viemme niin ja niin paljon mukanamme teollisuustuotteita ja rahaa vaihtaaksemme niillä intialaisia tavaroita. Samoin menettelemme ihmisilläkin, eikä se ole yhtiölle miksikään vahingoksi, päinvastoin."
"Sotamiesraukoille kumminkin, luullakseni."
"Mutta yhtiö ostaa heidän elämänsä halvasta ja myy sen kalliista hinnasta", vastasi kapteeni mennen keulaan.
"Aivan niin", ajatteli Filip. "Se ostaa ihmishenkiä halvalla ja voittaa niillä, sillä noilla sotilasraukoitta he eivät voisi mitenkään puolustaa alueitaan vihollisiaan vastaan. Miten pienestä vuosipalkasta myyvätkään nuo miehet henkensä taistellakseen noissa epäterveellisissä seuduissa, joissa he menettävät voimansa eivätkä pääse enää milloinkaan kotiinsa. Hyvä Jumala, kun nämäkin miehet näin sydämettömästi uhrataan, miksi tuntisin omantunnon vaivoja, jos muutamia ihmishenkiä meneekin hukkaan täyttäessäni pyhää velvollisuuttani, jonka olen saanut toimekseni häneltä, jonka tiet ovat tutkimattomat. Eihän varpunenkaan putoa puusta hänen tietämättään ja hänen vallassaan on joko uhrata tahi pelastaa meidät. Mutta jos tämä laiva on tuomittu perikatoon minun vuokseni, en voi muuta kuin toivoa, että olisin päässyt johonkin toiseen, jossa ihmishenkien hukka ei olisi niin suuri."
Vasta viikon kuluttua Filipin tulosta oli laivasto lähtökunnossa.
Olisi hyvin vaikeata selostaa Filipin ajatuksia tämän hänen toisen matkansa alkaessa. Hänen ajatuksensa olivat niin kiinni matkan tarkoituksessa, että hän suhtautui elämän tavallisiin seikkoihin kuin uniin. Hän oli aivan varma siitä, että hän jälleen kohtaa kummituslaivan, ja kun hän pelkäsi tuon kohtaamisen aiheuttavan jonkun ikävän onnettomuuden, luultavasti kaikkien niiden hukkumisen, jotka olivat nyt laivassa hänen kanssaan, kalvoi tuo ajatus häntä niin, että hän laihtui aivan kamalan näköiseksi. Hän ei puhunut juuri milloinkaan ja tunsi olevansa kuin rikollinen, joka on tuominnut koko ympäristönsä vaaroihin, onnettomuuksiin ja kuolemaan senvuoksi että hän on tullut heidän mukanaan laivaan. Kun joku puhui vaimostaan tai lapsistaan toivoen parasta ja tehden tulevaisuussuunnitelmia, tunsi Filip mielensä sairaaksi, nousi pöydästä ja kiiruhti yksinäisyyteen kannelle. Joskus kuvitteli hän olleensa kiihtynyt ja joutuneensa jonkunlaisen näköharhan uhriksi, mutta sitten palautti hän kaiken entisen muistiinsa ja tunsi sen kauhean todellisuuden. Silloin hän aina mielellään ajatteli, ettei taivaalla ole minkäänlaista osaa tuossa yliluonnollisessa näyssä, joka tietysti on vain pirun keksintöä. Entä pyhäinjäännös? Sellaisiin keinoihin ei piru ainakaan turvaudu. Muutamia päiviä lähtönsä jälkeen katui hän kovasti, ettei hän ollut uskonut isä Seysenille kaikkea ja kysynyt häneltä neuvoa, tekikö hän oikein vai väärin jatkaessaan hakemistaan, mutta se oli nyt myöhäistä, sillä Batavia oli jo enemmän kuin tuhannen penikulman päässä Amsterdamin satamasta. Hänen oli pakko täyttää velvollisuutensa, olipa se sitten millainen tahansa.
Kun laiva lähestyi Hyväntoivonnientä, tuli hän niin levottomaksi, että kaikki huomasivat sen. Kapteeni ja upseerit, jotka kaikki pitivät hänestä, koettivat turhaan ottaa selvää hänen alakuloisuutensa syystä. Filip sanoi olevansa kipeä, ja hänen laihtunut ruumiinsa ja syvälle painuneet silmänsä todistivatkin kumoamattomasti, että hän sairasti jotakin vaikeata tautia. Suurimman osan öistä kulutti hän kannella katsellen kaikille suunnille, tarkastellen jokaista taivaanrannalla tapahtuvaa muutosta ja odottaen kummituslaivan ilmestymistä näkyviin. Vasta päivän ruvetessa sarastamaan meni hän hyttiinsä nukkumaan. Onnellisen matkan jälkeen ankkuroi laivasto Taffel-lahteen, ja Filip tunsi hieman huojennusta, kun ei tuota yliluonnollista vierailua vielä ollut tapahtunutkaan.
Heti kun laivasto oli saanut uuden juomavesivaraston, lähdettiin matkalle ja Filipin levottomuus lisääntyi taasen. Suotuisassa tuulessa purjehti laivasto kuitenkin niemen ympäri, sivuutti Madagaskarin ja saapui Intian merelle, jossa Batavia erosi siitä, sen suunnatessa kulkunsa Qambrooniin ja Ceyloniin. "Nyt näyttäytyy kummituslaiva varmasti", ajatteli Filip. "Se on vain odottanut toveriemme poistumista, ettemme saisi minkäänlaista apua onnettomuudessamme." Mutta Batavian matkaa suosivat kauniit ilmat eikä mitään näkynyt. Muutamien viikkojen kuluttua saavuttiin Javaan, mutta ennenkuin purjehdittiin Batavian suurenmoiseen satamaan, käännyttiin vastatuuleen yöksi. Oli heidän matkansa viimeinen yö, jolloin purjeet olivat ylhäällä. Filip ei poistunut kannelta ollenkaan odottaessaan levotonna päivän valkenemista. Aamu koittikin vihdoin, aurinko nousi ja Batavia ohjasi kulkunsa satamaan. Aamupäivällä laskettiin jo ankkuri ja huojentuneena kiiruhti Filip hyttiinsä nauttiakseen levosta, jonka tarpeessa hän niin suuresti oli.
Hän heräsi vahvistuneena ja virkeänä, sillä hänen mielensä oli vapautunut raskaasta taakasta. "Ei siis olekaan määrätty, että miehistö aina silloin hukkuu, kun olen laivassa", ajatteli hän, "eikä sekään ole sanottu, että kummituslaiva näyttäytyy, vaikka olenkin mukana. Siinä tapauksessa ei omaatuntoani rasita enää mikään. On kyllä totta, että haen laivaa ja toivon saavani kohdatakin sen, mutta minulla ei ole siihen suuremmat mahdollisuudet kuin muillakaan eikä ole ollenkaan varmaa että löydän sen, vaikka haenkin sitä. Olkoon niin, että se tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka sen näkevät, mutta minun oloni laivassa ei ole noiden kohtaamisten syy. Kiitän sinua Jumala, nyt voin omantunnon tuskitta täyttää tehtäväni!"