Filip, jolle nämä ajatukset olivat antaneet mielenrauhan takaisin, meni jälleen kannelle. Joukkojen maihinvienti oli jo alkanut, sillä sotilaat halusivat yhtä paljon vapautta pitkäaikaisesta vankeudestaan kuin merimiehet enemmän tilaa ja mukavuuksia. Batavia oli noin penikulman päässä rannalla. Sen takaa näkyi viheriää vuoristoa, jossa oli puiden ympäröimiä kaupunkilaisten omistamia kauniita taloja. Näköala oli kaunis ja kasvullisuus runsas silmää virkistävän vihreytensä vuoksi. Satamassa oli suuria ja pieniä laivoja, joiden mastot muodostivat oikean metsän, lahden vesi oli kirkasta ja sinistä, aaltoillen hiljaa vienossa tuulessa. Kaupunkikin oli miellyttävän näköinen, sillä sen valkoiset talot kuvastuivat sievästi tummanviheriöihin puihin, joita kasvoi puutarhassa ja katujen reunoilla.
"Onko todellakin mahdollista", huomautti Filip Batavian kapteenille, "että tuo kaunis paikka on niin epäterveellinen? Näöstä päättäen voitaisiin siitä luulla aivan toista."
"Kuten saaren myrkylliset käärmeet piiloutuvat kukkapenkereihin, niin hiipii myös kuolema täällä runsaassa ja kauniissa luonnossa. Oletteko nyt jo terveempi, herra Vanderdecken?"
"Paljonkin", vastasi Filip.
"Olette kuitenkin niin heikko, että neuvon teitä lähtemään maihin."
"Käytän hyvin mielelläni lupaustanne hyväkseni. Kauanko tulemme viipymään täällä?"
"Emme hyvinkään kauan, koska meitä on käsketty pian palaamaan. Lastimme on valmis ja otamme sen laivaan heti kun olemme tyhjentäneet ruumamme."
Filip seurasi kapteenin neuvoa ja pääsi vaikeudetta asumaan erään vieraanvaraisen kauppiaan luokse, jolla oli talo kaupungin läheisyydessä hyvin terveellisellä paikalla. Hän oli siellä kaksi kuukautta tervehtyen kokonaan ja palasi laivaan vasta pari päivää ennen sen lähtöä. Paluumatka oli onnellinen ja päivälleen neljän kuukauden kuluttua heidän Bataviasta lähtönsä jälkeen olivat he St. Helenan läheisyydessä, sillä laivat purjehtivat siihen aikaan tavallisesti niin sanottua itäistä reittiä Afrikan rannikkoa pitkin, lähestymättä Amerikkaa. Koska he olivat sivuuttaneet jälleen niemen kohtaamatta kummituslaivaa, oli Filip nyt aivan terve ja sitäpaitsi reippaalla tuulella. Odottaessaan tuulta saaren läheisyydessä huomasivat he muutaman laivaa kohti soutavan veneen, joka saavuttikin sen kolmen lunnin kuluttua. Miehistö oli hyvin väsynyt, sillä se oli ollut pari päivää veneessä. He ilmoittivat kuuluvansa erään pienen hollantilaisen laivan miehistöön, joka pari päivää sitten oli ruvennut vuotamaan ja uponnut. Se oli täyttynyt niin äkkiä vedellä, että he tuskin olivat ennättäneet pelastua. Veneessä oli kapteeni, perämiehet ja kaksikymmentä matruusia sekä muudan vanha katolilainen pappi, jonka hollantilainen maaherra oli lähettänyt kotiin senvuoksi, että hän oli vastustanut hollantilaisten etuja Javassa ollessaan. Pappi oli asunut alkuasukasten luona, jotka vähän aikaa olivat suojelleetkin häntä, sillä japanilaisetkin halusivat saada hänet käsiinsä mestatakseen hänet. Vihdoin oli papin ollut pakko turvautua hollantilaisiin, lempeimpiin vihollisiinsa.
Hollannin hallitus oli päättänyt karkoittaa hänet maasta ja hänet oli senvuoksi viety laivaan lähetettäväksi kotiin. Kapteenin ja miehistön kertomuksesta päättäen oli vain yksi henkilö hukkunut, nimittäin muudan mahtava mies, joka oli vuosikausia ollut hollantilaisten edustajana Japanissa. Hän oli aikonut palata Hollantiin koottuine rikkauksineen, mutta päästyään veneeseen oli hän halunnut palata laivaan pelastaakseen erään arvokkaan laatikon, joka sisälsi timantteja ja muita jalokiviä. Heidän odottaessaan häntä oli laiva äkkiä vajonnut ja vähällä imenyt heidätkin mukaansa. He olivat kuitenkin odottaneet jonkun aikaa nähdäkseen, sukeltaisiko hän esiin, mutta hän ei ollut enää näyttäytynyt.
"Tiesin tapahtuvan jotakin", sanoi vajonneen laivan kapteeni istuessaan kajuutassa Filipin ja Batavian kapteenin kanssa, "sillä kolme päivää aikaisemmin näimme kummituslaivan."