Nyt on minulla valta, ajattelin, ja nyt on minun vuoroni. Hän ei vastaisi mielellään, mutta hänen täytyy, muussa tapauksessa saa hän kuolla nälkään. Minkätähden hän mahtaneekaan vihata nimeäni niin? Henniker! Mitähän Henniker oikein merkitseekään? Hänen täytyy sanoa se minulle, niin, hänen täytyy kertoa minulle kaikki.

Minun täytyy tunnustaa, että mitään hellyyttä tahi sääliä en voinut osoittaa hänelle. Minua oli kohdeltu niin huonosti, että luulin ainoastaan vallan olevan oikeutta ja olin lujasti päättänyt käyttää tätä oikeuttani viimeiseen asti. Nautin sanomattomasti siitä, että tiesin nyt olevani herra ja että hän oli poika. Rakastin valtaa ja olin ylpeä etevämmyydestäni. Punnitsin mielessäni jokapäiväistä tehtävää, jonka hänelle antaisin, ennenkuin hän saisi juotavaa. Nyt oli hänen puhuttava niin paljon kuin minä vain tahdoin. Minua oli kohdeltu kuin orjaa ja minusta oli tullut hirmuvaltias. En tuntenut sääliä enkä armoa. En ollut saanut kokea semmoista, enkä siis tiennyt, mitä se oli.

Siinä sileällä kivellä istuessani juolahti mieleeni, että voisin johtaa veden pois kuopasta, ettei hän voisi saada mitään, jos hän koettaisi ryömiä sinne. Tein niin ja tyhjensin kuopan. Vettä ei nyt voinut saada muuten kuin kiipeämällä kalliolle, ja hän ei niin ollen voinut saada tippaakaan. Ruokaa hän kylläkin voi saada, koska kaikki kuivatut lintumme olivat pinottuina majan perällä ja koska en voinut niitä juuri siirtää muuallekaan, mutta mitä teki ruoalla ilman juomaa? Tuumailin juuri mielessäni, mitä häneltä ensin kysyisinkään, ja olin päättänyt hankkia itselleni täydelliset tiedot siitä, miten laiva oli joutunut haaksirikkoon, kutka isäni ja äitini olivat, miksi nimeni oli Henniker, kun havahduin Jackson'in huudosta: Poika, poika!

Vai niin, vai poika, ajattelin, mikä poika minä enää olen, enkä vastannut. Hän huusi uudestaan ja karjasi lopuksi "Henniker", mutta minua suututti vielä se, että hän oli kutsunut minua pojaksi, enkä sen vuoksi vastannut. Vihdoin huusi hän koko nimeni ja vaikeni sitten. Huomasin hänen hetkistä myöhemmin ryömineen pois vuoteeltaan ja koettavan käsin ja jaloin, majan seinää pitkin päästä vesikuopalle. Minua nauratti, kun tiesin hänen pettymyksensä sinne kerran päästyään. Vihdoinkin oli hän perillä ja ojensi kätensä tunnusteluksensa ensin kuopan reunoja ja sitten syvemmälle saadaksensa vettä. Huomatessaan silloin kuopan tyhjäksi kirosi hän sydämensä pohjasta, ja sekös vasta saattoi minua naurattaa. Hän tunnusteli sitten edelleen alempaa ja huomatessaan kuopan kuivaksi, ei hän uskaltanut mennä etemmäksi, vaan löi vihoissaan nyrkkinsä kallioon.

— Oi, jos saisin hänet käsiini yhdeksikään hetkeksi, niin en välittäisi, vaikka seuraavana kuolisin.

— En sitä epäilekään, vastasin ylhäältä, mutta ette ole vielä saanut minua käsiinne, ettekä tule saamaankaan. Menkää heti vuoteellenne, kiiruhtakaa, huusin ja heitin häntä kivellä. Ryömikää takaisin, niin pian, kuin voitte, tyhmeliini, muuten saatte toisen suoraan päähänne. Rupean kesyttämään teitä, kuten tekin sanoitte tekevänne minulle.

Hän ei vastannut mitään, ryömi vain vähän myöhemmin takaisin vuoteelleen, paneutuen siihen makaamaan ja huokaisten syvään.

4. Löytö.

Menen sitten rannalle katsomaan, voisinko löytää jotakin hylkytavaraa, sillä meri oli tyyni, eikä pieksänyt enää kallioita. Ensin en löytänyt muuta kuin laudankappaleita, mutta tultuani lammikolle, näin pari myrskyn sinne tuomaa suurta esinettä. Toinen näkyi olevan viiniastian kokoinen tynnyri, toinen taasen tavallinen merimiesarkku. En tiennyt silloin miksi niitä kutsuttiin, ja toivon lukijan muistavankin, että suurin osa kertomuksestani on pantukin kokoon myöhempien kokemuksien perusteella. Tynnyri oli tarttunut kiinni hiekkaan, enkä voinut sitä liikuttaa, mutta arkku sitävastoin kellui irtonaisena. Vedin sen vaikeudetta kuiville ja koetin sitä avata. Viipyi vähän aikaa, ennenkuin hoksasin, miten se kävi päinsä, sillä en ollut milloinkaan elämässäni nähnyt lukkoa ja saranoita. Lopulta sitten huomasinkin, miten minun siinä tuli menetellä, ja käyttäen kiveä apunani sainkin kannen murretuksi auki. Löysin paljon merimiesvaatteita, joille en silloin osannut panna arvoa, mutta oli siellä muutakin, jonka hyödystä olin heti selvillä ja joka teki minut hyvin iloiseksi. Siellä oli pari tina-astiaa, joissa voi säilyttää vettä, kolme tyhjää viinipulloa, vasara, taltta, pora ja muutakin hyödyllistä, kuten siimoja y.m. Mikä minua kumminkin enimmän ilahdutti, oli kaksi veistä, joista toista, linkkuveistä, voi kantaa nuoranpätkässä, kun taas toista, pitkää amerikalaista tuppiniekkaa, oli kannettava vyössä. Noin neljä tahi viisi vuotta sitten oli Jackson'illa vielä jäljellä muudan linkkuveitsipalanen, tarkoitan semmoista, josta terä oli kulunut noin tuuman pituiseksi ja jota hän ymmärrettävistä syistä piti hyvin suuressa arvossa, sillä niin mitätön kuin se olikin, oli se oikea aarre meidän alkuperäisissä oloissamme.

Veitsen, jonka hän kerran kalastaessaan oli pannut viereensä kalliolle, oli siinä juostessaan vetäissyt mereen, tehden hänet surulliseksi moneksi päiväksi. Olimme käyttäneet sitä lintuja nylkiessämme, jossa se, niin huono kuin se olikin, oli hyvin tarpeen. Sen kadottua oli lintujen nylkeminen hyvin vaikeata ja suuritöistä, josta syystä osasinkin panna äsken löytämilleni veitsille täyden arvon ja otinkin ne senvuoksi heti haltuuni. Muut tavarat ja vaatteet ladoin kalliolle kuivamaan. En tietänyt vielä silloin niitten käyttöä, enkä sen vuoksi voinut panna niille mitään arvoa. Vasta myöhemmin, kun olin vienyt ne toverilleni, opin niitä oikein arvostelemaan. Löysin arkusta muun muassa pari kirjaakin, mutta koska herrani oli aina ankarasti kieltänyt minua koskemasta siihen kirjaan, joka oli majassa, katselin minä niitä ensin jonkunmoisella kauhulla, enkä tahtonut uskaltaa ottaa niitä käteenikään. Panin ne kumminkin sitten kuivamaan kalliolle muun romun joukkoon.