— Englantilaiset näkyivät olleen paljon inhimillisempiä kuin espanjalaiset, huomautin. Mutta eivätkö he milloinkaan joutuneet sotiin maan villien asukkaitten kanssa?
— Kyllä, usein, vastasi rouva Reichardt, mutta se oli tavallaan välttämätöntä. Kun uusia siirtolaisia saapui Englannista, tarvittiin enemmän maata, mutta alkuasukkaat eivät olleetkaan enää halukkaita vaihtamaan. Ne alkoivat kadehtia muukalaisia ja tahtoivat ajaa ne takaisin laivoihin, ennenkuin ne liiaksi lisääntyivät. Vihamielisiä tekoja, jotka usein olivat hyvinkin raakoja, tekivät villit uudisasukkaille, jotka niistä katkeroituneina yhtyivät sotaiseen liittoon ja ajoivat viholliset, huolimatta niitten suuresta lukumäärästä, aina kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes englantilaiset jälkeläisineen, valloituksien, sopimusten tahi ostojen perusteella omistivat suurimman osan Pohjois-Ameriikasta.
Olin ollut niin kiintynyt näihin kuvauksiin, etten ollut muistanut tarkastaa veneen vauhtia. Kiiruhdin sentähden kääntämään purjeen toiselle puolelle, koska olimme etääntyneet monen peninkulman päähän saaresta ja jos en olisi varuillani, voisimme pian kadottaa maan näkyvistämme. En kadottanut hetkeäkään muuttaessani suuntaa, mutta emme olleet ehtineet pitkällekään, kun huomasin tuulen lakkaavan ja lopuksi tyyntyvän kokonaan.
Olimme nyt pakotettuja tarttumaan airoihin ja sousimme voimaimme takaa maihin päin. Jatkoimme vähän aikaa, kunnes väsyimme, jolloin kummastuin nähdessäni, miten vähän matkaa olimme päässeet. Annoimme airojen levätä ja nautittuamme, vähän virvokkeita jatkoimme soutamistamme vereksillä voimilla, mutta pian aloin epäillä, että me sen sijaan että olisimme lähestyneet maata, etäännyimmekin siitä. Huomautin rouva Reichardt'ille siitä, että saaren suuruus pieneni, vaikka olimme niin kauan sinne päin soutaneet.
— Voi Frank, sanoi hän surullisena, olen jo hetken aikaa epäillyt, että kulutamme voimiamme aivan turhaan. On aivan selvää, että olemme joutuneet virtaan, joka viepi meidät joka hetki kauemmaksi merelle, ja jos ei pian rupea tuulemaan, niin kadotamme saaren näkyvistämme ja sitten tietää vain taivas, miten meille käy.
Levitin purjetta toivossa, että sitä pullistava tuuli kuljettaisi meidät pois virrasta, mutta ei tuntunut henkäystäkään. Meillä ei ollut kompassin tapaistakaan. Ruokana, joka oli tarkoitettu ainoastaan huvimatkallemme, oli meillä pieni ruukullinen vettä, pullollinen väkiviinaa, muutamia korppuja, pari suurta leipää, kananpoika ja vähän kuivattua kalaa. Maa katosi äkkiä näkyvistä ja voin ainoastaan määrätä sen paikan auringosta, joka nyt paistoi kuumasti veneeseemme. Jos ei telttaa olisi ollut, emme olisi voineet sitä kestää, sillä kuumuus oli tukahduttava. Olimme lakanneet soutamasta yhtä paljon väsymisen kuin turhan voimain kuluttamisenkin vuoksi.
Nyt istuimme ja katselimme vapisevin sydämin kiivaasti katoavaa maata. Se muuttui ensin täpläksi ja sitten pisteeksi, kadotakseen vihdoin kokonaan näkyvistämme. Aurinko paistoi täydeltä terältä meidän ajautuessamme virran mukana, tietämättä minne ja näkemättä ympärillämme muuta kuin taivaan ja vettä joka puolella.
41. Myrsky.
Turhaan etsin jotakin laivaa valtameren äärettömällä ulapalla, mitään ei näkynyt, laaja ulappa vain levisi aavikon tapaan kaikille tahoille. Koko tällä suurella alalla ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä muualla kuin pienessä veneessämme, ja kuinka vähäpätöisiä olivatkaan tämän äärettömyyden rinnalla nuo pari avutonta ihmisraukkaa, jotka hiljaisina ja liikkumattomina istuivat veneessään odottamassa kohtaloaan.
Tähdet alkoivat tuikkia ihmeellisen kirkkaasti. En muistanut milloinkaan nähneeni niitä niin valoisina, mutta kai oli se vain ajatusteni synkkyys, joka pani ne niin kirkkaasti loistamaan. Olin olevinani keskipiste maailmojen loistavassa järjestelmässä, joka kaareutui ylläni tyynessä ja hiljaisessa kauneudessaan.