Veden pintaa, joka tuskin väreilikään, näyttivät nyt valaisevan lukemattomat tulet, ja purppuramainen, matalan liekin tapainen sumu loisti kaikilla suunnilla. Kiinnitin toverini huomion tähän kummalliseen ilmiöön. Huolimatta suuresta pelostaan rupesi hän heti selittämään sitä ja sanoi sen johtuvan veden omituisesta fosforisoimisesta, jonka aiheuttajana olivat myriadit, kiiltomadon ominaisuuksilla varustetut olennot, jotka noustuaan pinnalle panevat veden liekehtimään.
Kauan istuin ja katselin omituisia ilmiöitä, jotka näyttäytyivät silloin, kun pistin airon veteen. Näytti aivan siltä, kuin olisin halkaissut tulta veden asemasta ja tulta näkyi lähtevän airoistakin mereen tippuvan veden mukana.
Kului tunteja tällä tavalla ja yhä kuljimme virran mukana. Kuu ja tähdet loistivat nyt kylmästi yllämme, ja meri hehkui vielä. Rouva Reichardt kehoitti minua syömään vähäsen ja koettamaan sitten nukkua, ja lisäsi, että hän vartioitsisi ja ilmoittaisi sitten minulle, jos jotakin meille edullista tapahtuisi.
Ikävöin ainoastaan laivaa tahi tuulta, josta ei tällä hetkellä tuntunut henkäystäkään. Ei tehnyt mieleni ruokaa eikä juomaa, vaan kehoitin toveriani sen sijaan vähän syömään ja sitten nukkumaan, koska sopisi paljon paremmin, että minä vartioitsisin, eikä hän. Seikka oli nyt sellainen, että me molemmat yhtä mielellämme toivoimme jommankumman meistä ensin tyydyttävän nälkänsä vähistä ruokavaroistamme, mutta kun ei kumpikaan tähän suostunut, päätimme jakaa varastomme yhtä suuriin annoksiin, ja nauttia ruokamme aina auringon nousun ja laskun aikoina. Yöllä vuorottelisimme vartioimisessa, sekä aina silloin, kun saimme maan tahi laivan näkyviimme, tahi alkaisi tuulla, neuvottelisimme matkamme suunnasta.
Onnistuin saamaan hänet veneen pohjalle nukkumaan ainoastaan ehdolla, että herättäisin hänet vähän ajan kuluttua puolestaan taas vartioimaan, minun saadessa sitten vuorostani levähtää. Ensin luki hän kuitenkin tavalliset iltarukouksensa, joihin yhdyin. Tulin iloiseksi, kuullessani hänen sitten muutamien minuuttien kuluttua hengittävän säännöllisesti ja tietäessäni hänen nauttivan varmasti suuresti kaipaamaansa lepoa.
Olin nyt ainoana katselijana tuolle hämmästyttävälle näytelmälle, joka esiintyi yläpuolellani ja ympärilläni. Tämän kunnioitusta herättävän näyn juhlallisimpana piirteenä oli minusta ääretön hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla. Taivas oli yhtä mykkä kuin merikin. Näytti aivan siltä kuin uusi vedenpaisumus olisi peittänyt maan ja kaikki elävät olennot olisivat hävinneet sukupuuttoon sen pinnalta.
Tunsin vähitellen syvän surun täyttävän mieleni, enkä voinut olla syyttämättä itseäni siitä, että olin antautunut tähän uskallettuun yritykseen ja pannut alttiiksi elämän, jota olin velvollinen suojelemaan. Eri tiennyt, mihin joutuisimme, mutta käsitin, että jos emme pian pelastuisi johonkin laivaan tahi pääsisi jollekin ystävälliselle rannikolle, emme kestäisi montakaan päivää.
Olin täydellisesti varma siitä, ettemme milloinkaan enää näkisi saartamme ja vaikka olinkin niin monena vuonna ikävöinyt saada lähteä sieltä, en voinut nyt, kun kohtalo oli meidät erottanut, lohduttaa itseäni, koska olin menettänyt kodin, jonka niin monet muistot tekivät rakkaaksi. Suurin suruni oli kumminkin äidinisäni timanttien menettäminen. Hänellä ei nyt enää ollut mitään edellytyksiä saada niitä haltuunsa. Jos ne joskus tavattaisiin, tulisivat ne löytäjän omaisuudeksi, eikä hän saisi milloinkaan tietää, miten hänen tyttärensä kuoli eräällä saarella ja miten hänen tyttärenpoikansa hukkui meren syvyyteen.
Ajattelin sitten kotimaatani, jota olin jo niin kauan toivonut saavani nähdä ja sydämeni kutistui kokoon katsellessani loppumatonta näköalaa. Sieltä ei mikään ääni kuiskannut lohdutuksen sanoja, eikä ojentanut kättä avuksemme. Enkö milloinkaan saisi nähdä noita kerrottavan, että voin ne kuvitella niin selvästi, kuin olisivat ne kaikessa suuruudessaan ja komeudessaan olleet tuossa edessäni.
Kuinka usein olinkaan uneksinut tulostani Englannin siunatuille rannikoille, kuinka usein olinkaan ollut kuulevinani iloisten äänien lausuvan pienen villin tervetulleeksi luonnolliseen kotiinsa, kuinka usein ajatuksissani vanha äidinisäni olikaan syleillyt minua ja esittänyt minut hyville ystävilleen, jotka kunnioittaisivat minua hänen perillisenään. Olin uneksinut suloisia unia ja nähnyt onnellisia näkyjä, joiden loppuna oli nälkään kuoleminen pienessä veneessä äärettömällä valtamerellä.