Rouva Reichardt nukkui vielä, enkä tahtonut häntä herättää. Niin kauan kuin hän oli tietämätönnä tilansa vaarallisuudesta, voi hän olla jotenkin onnellinen. Hänen häiritsemisensä olisi ollut vaaran- ja kurjuudentunteen palauttamista hänen mieleensä ja muistuttamista, että minun ajattelemattomuuteni oli saattanut hänet tähän toivottomaan tilaan.
Huomasin taivaanrannalla pienen pilven ja samassa silmänräpäyksessä tunsin tuulenhenkäyksen, joka juuri kykeni purjetta heilauttamaan. Muutamissa minuuteissa oli pilvi kasvanut suuremmaksi ja tuuli pullisti purjetta. Kuvittelin sen puhaltavan vastavirtaan ja luullen olevani oikeassa, käänsin pian veneen ja suureksi ilokseni kiisi se nyt tuulessa vauhdilla, joka huomattavasti kiihtyi.
Mutta pilvi alkoi nyt peittää koko taivaan ja synkkä pimeys kietoi pian kaikki verhoonsa. Tuuli puhalsi jotenkin kovasti ja taivutti mastoa, johon purje oli kiinnitetty, niin että rupesin pelkäämään jonkun äkkinäisen puuskan kaatavan veneen tahi irroittavan purjeen. Olisin mielelläni laskenut purjeen alas, ellen olisi pitänyt sitä hyvin vaarallisena tehtävänä. Rouva Reichardt makasi asennossa, joka esti minua pääsemästä purjeen luo herättämättä häntä; olisin voinut keikauttaa venettä niin, että se täyttyisi vedellä ja vajoaisi, vieden meidät molemmat matkassaan. Vaikka osasimmekin uida, olin varma siitä, että meillä kerran jouduttuamme veteen oli hyvin vähän toivoa pysyä hengissä kauempaa kuin korkeintaan muutamia tunteja.
Vene jatkoi siis vain kiivasta kulkuaan. Heikko masto natisi ja purje oli niin kiinteällä, että joka minuutti odotin kaatumistamme. Silloin heräsi rouva Reichardt ja nopealla silmäyksellään käsitti hän heti vaaran koko suuruuden.
— Me joudumme perikatoon, sanoi hän kiivaasti, jos emme korjaa purjetta.
Sen ymmärsin täydellisesti, mutta hän oli nähnyt enemmän merimiesten vaaroja kuin minä ja ymmärsi paremmin, miten oli meneteltävä. Hän tarjoutui auttamaan minua purjeen korjaamisessa ja käskettyään minun olla hyvin varovainen, pääsimme vihdoin maston luo ja onnistuimme suurella työllä ja vaarassa pudota mereen saamaan alas purjeen sekä maston.
Mutta olimme nyt joutuneet yhtä suureen vaaraan toisesta syystä. Meren pinta, joka oli ollut niin sileä tyynellä, oli nyt niin kovasti myrskyn myllertämä, että vene noustuaan suuren aallon harjalle seuraavassa hetkessä taasen putosi aallon pohjaan. Usein putosimme alas melkein kohtisuoraan ja korkeus tuntui joka hetki lisääntyvän. Joka kerralla, kun sillä tavalla syöksyimme päistikkaa kiehuvaan veteen, luulin vajoavamme niin ettemme enää milloinkaan nousisi, vaan seuraavassa minuutissa nousimme kumminkin taasen toisen, entisiä paljon kauheamman aallon harjalle, taasen pudotaksemme sieltä tuohon pohjattomaan kuiluun, joka kuohuvien vesivuorien ympäröimänä näytti valmiilta hautaamaan meidät ikuisiksi ajoiksi.
Oli melkein pimeä ja voimme ainoastaan nähdä valkoisen harjan siitä aallosta, jolle olimme nousemassa; muuten oli pimeää yllämme, pimeää allamme ja läpinäkymätön pimeys kaikkialla ympärillämme.
Rouva Reichardt istui aivan vieressäni pitäen kättänsä minun kädessäni. Hän ei huutanut peloissaan, kuten naiset tavallisesti, vaan tunsi enemmän kunnioitusta kuin pelkoa. Luulen hänen olleen täysin vakuutetun siitä, että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt, sillä kuulin hänen mumisevan rukouksen, jossa hän uskoi sielunsa Jumalan haltuun.
En voi sanoa olleeni hyvinkään levoton. Veneen äkkinäiset liikkeet ylös ja alas antoivat minulle sellaista huvia, jota en milloinkaan ennen ollut kokenut. Pulmakseni totta, olisin muuten ollut hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin sillä tavalla, pimeänä ja myrskyisenä yönä, jäänyt tuulen ja aaltojen ajeltavaksi äärettömälle valtamerelle, jollen alituisesti olisi ajatellut toveriani ja katkerasti moittinut itseäni siitä, että olin saattanut hänet niin kauheaan vaaraan.