Ahkeran työn välttämättömyys karkoitti kumminkin pian nämä ajatukset. Joka kerralla, kun vene liukui alas, tuli siihen vettä ja jollen ruvennut pikaisiin toimenpiteisiin sen pois saamiseksi, olisi se epäilemättä täyttynyt pian ja uponnut. Tartuin sentähden rautakattilaan, jonka olimme ottaneet mukaamme keittääksemme siinä päivällistä, ja aloin kiireesti viskata vettä, jota jo olikin veneen pohjalla nilkkoihin asti. Vettä tuli yhä vieläkin veneeseen, milloin enemmän milloin vähemmän, ja rouva Reichardt auttoi minua nyt viskaamaan sitä pois tinakauhalla.
Yhteisillä ponnistuksillamme saimme veden vähenemään ja toivoimme voivamme vapautua siitä kokonaan. Silloin rupesi satamaan hyvin rankasti ja vaikka teltta suojelikin päätämme, tuli sitä sentään veneeseen siksi paljon, että se huolimatta ponnistuksistamme, kohosi jälleen nilkkoihimme asti.
Kuitenkin olimme iloisia huomatessamme, että tuuli asettui sateen tultua ja kun se lakkasi, rauhoittui merikin sen verran, ettei vettä enää tullut niin paljon sisään. Voin nyt yksikseni pitää veneen jotakuinkin tyhjänä, ja aina ennalta harkitseva rouva Reichardt asetti kaikki mukaan ottamansa tyhjät astiat kokoamaan sadevettä, sillä emmehän tienneet, kuinka arvokasta tämä vesi pian tulisi olemaan.
Sade valui muutamia tunteja oikein virtoina, jonka jälkeen taivas vähitellen kirkastui. Vaikka vieläkin levotonna, ei meressä kumminkaan enää kohonnut tuollaisia vuoren korkuisia aaltoja, jotka vähää ennen uhkasivat tuhota meidät joka kerralla, kun syöksyimme niitten väliin; tuultakin oli juuri sen verran, että purjehdimme kohtuullista vauhtia.
Rouva Reichardt auttoi minua maston pystyttämisessä, ja niin pian kuin aloimme tuntea tuulen vaikuttavan, kehoitti hän minua innokkaasti vähän syömään. Välttämätöntähän se oli meille molemmillekin, sillä olimme työskennelleet ankarasti monta tuntia. Söimme sentähden säästäväisesti ja joimme väkiviinalla sekoitettua vettä.
43. Äärettömällä valtamerellä.
Aamu valkeni rajattomalla ulapalla. Ensimmäinen esine, jonka huomasin, oli suunnattoman suuri valas, joka noin neljännespeninkulman päässä suihkutti vettä ilmaan. Senjälkeen näin vielä toisen, kolmannen ja sitten yhä useampia. Oli juhlallisen ja komean näköistä, kun joku näistä tavattoman suurista eläimistä ruiskautti ilmaan vesipilarin, johon auringonsäteet kuvastuivat, mikä näin matkan päästä näytti erittäin kauniilta.
Turhaan tähystelin maata ja yhtä turhaan odotin laivaa. Ei ollut muuta näkyvissä kuin tuo valasparvi, ja rouva Reichardt koetti huvittaa minua kuvailemalla valaanpyynnin merkitystä ja niitä vaaroja, joihin ne miehet antautuivat, jotka ajavat eläimiä takaa, tappaakseen ne harppuuna-nimisellä rautakeihäällä.
Nämä yksityiskohdat huvittivat minua suuresti ja toverini kertoi minulle kokonaisen jutun eräästä valaanpyyntimatkasta: miten tuo suunnaton eläin ensin huomattiin laivasta, takaa-ajon ja valaan keihästämisen, haavoitetun valaan taistelun hengestään, sen hinaamisen laivan luo ja sitten seuraavan öljyn valmistuksen sen ihrasta ja valaanluitten talteen oton.
Kuunnellessani tätä esitystä unohdin kokonaan, että ajelehdin avonaisessa veneessä aavalla merellä, tietämättä minne. Ehkä jo hetken kuluttua olisin ruumiina, jota aallot nakkelisivat, kunnes joku haikala sen nielaisisi, ehkä saisin kärsiä nälän ja janon tuskia, ehkä heittäisivät aallot minut jollekin kalliolle, jossa valkenevat luuni olisivat ainoana muistomerkkinä siitä, että näilläkin leveysasteilla oli joskus elänyt sellainenkin olento kuin "saaren pieni orpo".