Missähän nyt olikaan saaremme, josta niin kauan olin halunnut lähteä ja johon nyt tuhat kertaa mieluummin halusin jälleen palata. Tunsin, ettei mikään olisi ollut minulle mieluisempaa kuin tuon rakkaan rannikon näkeminen, rannikon, joka niin usein oli tuntunut minusta sietämättömältä vankilalta.
Turhaan rasitin silmiäni katselemalla kaikkiin suuntiin: taivaanranta levisi vain tasaisena kaikkialla ympärilläni. Missähän me olimmekaan? kysyin usein itseltäni, mutta toverillani ja minulla ei ollut aavistustakaan maantieteellisestä asemastamme; tiesimmehän vain olevamme jossain aavalla valtamerellä. Myrsky kai oli kuljettanut meitä suunnattoman matkan poispäin saaresta, paljon enemmän kuin virta.
Laskin, että olisimme kulkeneet monta peninkulmaa saaremme ohi, jos olisimme purjehtineet samaan suuntaan, mutta tuuli oli monta kertaa kääntynyt ja voi olla, ettemme olleetkaan niin kovin kaukana siitä, jos vain saisimme vähän tietoa, niistä päin sitä hakisimme. Mutta toivotontahan se oli ja olin varma siitä, että meidän oli luovuttava kaikista sinne pääsemisen ajatuksista.
Kesken näitä tuskallisia mietelmiäni kiinnitti toverini huomiotani muutamaan hyvin kaukana olevaan esineeseen, jota sanoi luulevansa laivaksi. Onneksi olin ottanut kiikarin mukaani ja suuntasin sen heti kiireesti sanottuun paikkaan. Laivahan se todellakin oli, mutta niin hirveän kaukana, että siitä oli mahdotonta kenenkään ihmisen huomata venettämme. Olisin purjehtinut sinne päin, mutta tuuli oli vastainen ja minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin odottaa niin kauan, kunnes laiva tulisi tarpeeksi likelle huomatakseen meidät.
Vietin nyt useampia tunteja mitä suurimmassa hädässä tarkastaen tuon kaukaisen laivan suuntaa.
Se suureni vähitellen niin, että paljailla silmilläkin voi jo selvästi huomata sen olevan suuren aluksen, mutta koska laskimme myötätuulessa aivan päinvastaiseen suuntaan, oli meillä hyvin pienet mahdollisuudet päästä sen luokse, jos se ei vain muuttaisi suuntaansa.
Rouva Reichardt mainitsi, että kaukana toisistaan olevat laivat kiinnittivät merkkien annolla huomiota puoleensa ja selitti eri tapoja, miten niitten päälliköt ilmoittivat toisilleen toivomuksiaan. Ainoa merkki, jota olin tavallisesti käyttänyt, oli risujen polttaminen rannalla ja niitten vedellä valeleminen, että ne paremmin savuaisivat, mutta näin veneessähän se oli mahdotonta. Toverini ehdotti vihdoin, että sitoisin pöytäliinan, jonka olimme sattumalta ottaneet mukaamme, mastoon, sillä sen puhdas valkoinen väri kiinnittäisi varmaan merimiesten huomion puoleemme. Korjattuamme purjeen, ripustimme liinan sen sijaan, mutta tuuli tyyntyi onnettomuudeksemme heti sen jälkeen ja liina riippui laskoksissa pitkin mastoa.
Ei kukaan meitä huomannut. Tartuimme nyt airoihin ja aloimme soutaa laivaan päin, mutta soudettuamme useita tunteja voimaimme takaa olimme jo niin väsyksissä, ettemme enää jaksaneet, ja siltikin näytimme kulkeneen vain hyvin vähän matkaa.
Pian laskeutui aurinkokin. Tähystimme ikävämme esinettä kaihoisin katsein siksi kunnes tuli pimeä, joka peitti sen näkyvistämme. Vähän myöhempään rupesi jälleen tuulemaan ja uudistetuilla toiveilla levitimme jälleen purjeemme, mutta se vei meitä vain vastakkaiseen suuntaan ja aamun valjetessa emme enää nähneetkään laivaa.
Tuuli oli taasenkin kääntynyt. Purjehdimme yhä myötätuuleen. Mutta minne? Tuskasta ja työstä puolikuolleena olin viime yönä nukkunut ja heräsin vasta myöhään aamulla. Rouva Reichardt ei ollut tahtonut häiritä minua, sillä nukkuessanihan en tietänyt kurjuudestani enkä tilani vaarallisuudesta. Hän ei ollut saattanut häiritä lepoa, jota niin sekä sielu että ruumis tarvitsivat. — Näin suloista unta uudesta kodistani Englannissa, jota niin usein rukouksissani olin halunnut nähdä. Iloiset kasvot hymyilivät minulle ja hellät, sanomatonta suopeutta ilmaisevat äänet lausuivat minut tervetulleeksi.