Eräissä kasvoissa olin tuntevinani äitini, jonka rakkauden niin nuorena olin kadottanut. — Ne olivat muita kalpeammat, mutta paljon hellemmät ja lemmekkäämmät. Sitten ne kalpenivat ja vaalenivat yhä enemmän, kunnes ne olivat sen kauniin, guanoon hautaamani olennon näköiset, ja minusta tuntui, että hän syleili minua kivenkylmillä käsivarsillaan ja suuteli minua huulilla, jotka jäähdyttivät vereni ja saivat minut pelosta värisemään.
Äkkiä näin Jackson'in sokeine silmineen hapuilevan luokseni veitsi kädessään ja mumisten kirouksia. Hän tarttui minuun — taistelimme epätoivon vimmalla keskenämme — ja upotti pitkän veitsensä rintaani, päästäen äänekkään ja pahansuovan ivanaurun. Tuntiessani veitsen tunkeutuvan ruumiiseeni vavahdin ja syöksyen ylös pelotin herätessäni rouva Reichardt'in kauhealla huudollani.
Tämä uni syöpyi syvälle sieluuni ja siinä esiintyneitten eri henkilöitten kasvot olivat selvinä mielessäni. Muistin äiti-raukkani niin tarkkaan kuin olisin nähnyt hänet eilen, muistin hänen suloiset silmäyksensä, kun hän lähestyi minua, — kuinka koetinkaan muistutella ja nauttia niistä kuin kadotetusta siunauksesta.
Tuntui niin kummalliselta, että tuo nimetön, hylystä maihin tullut ruumis näyttäytyi minulle unessa niin pitkän ajan perästä, kuin olisimme kauan pitäneet toisistamme ja hänen rakkautensa elämässä olisi kokonaan kuulunutkin minulle. Tyttö-raukka! Ehkäpä joku hellä ystävä juuri nyt sureekin häntä.
Mutta Jackson'in esiintyminen unessani oli kaikkein hirveintä ja kului kauan, ennenkuin voin tulla vakuutetuksi siitä, etten ollutkaan nähnyt hänen tuttuja piirteitään, enkä saanut mitään kuolettavaa haavaa, josta nyt kärsisin. Vihdoinkin vapauduin kuvittelustani ja vastasin rouva Reichardt'in huolestuneisiin kysymyksiin, että olin nähnyt pahaa unta.
Pian aloin kumminkin ajatella, olikohan herääminen suloisempaa kuin uni. Ääretön valtameri levisi vielä suunnattoman suurena käärinliinana edessäni; tuota kirkasta taivasta, joka oli niin kaunis aamuauringon valossa, en voinut pitää muuna kuin paarivaatteena, ja pieni veneemme oli ruumisarkku, jossa kaksi vielä elävää ja avutonta ihmisolentoa odotti hautaamista.
— Onko Jumala meidät hylännyt? kysyin toveriltani, tahi onko hän unhottanut, että kaksi luomaansa olentoa on mitä suurimmassa hädässä, josta ainoastaan hän voi ne pelastaa?
— Ole vaiti, Frank Henniker, huudahti rouva Reichardt juhlallisesti, se on jumalatonta! Jumala ei hylkää milloinkaan niitä, jotka ovat hänen suojeluksensa arvoisia. Hän joko pelastaa heidät, jos hän pitää sen tarpeellisena, tahi katsoo hän edullisemmaksi ottaa heidät pois sellaisesta paikasta, jossa niin monet vaarat heitä ympäröivät, ja muuttaa heidät sinne, jossa ainoastaan rauha ja ääretön onni vallitsevat. Meidän pitäisi mieluummin iloita siitä, sanoi hän lisääntyvällä vakavuudella, että hän pitää meidät kyllin arvokkaina otettavaksi niin aikaisin pois maailmasta, jossa olemme saaneet kärsiä niin paljon kurjuutta.
— Mutta kuolla tällä tavalla, väitin jurosti, kun pitää kärsiä päiväkausia hirmuisia tuskia avun toivotta, niin siihen en minä oikein voi alistua.
— Ennemmin tahi myöhemmin on meidän kuoltava, sanoi hän, ja on paljon tauteja, joista kuolema seuraa vasta pitkien ja kuvaamattomien kärsimyksien jälkeen. Olemme säästyneet niiltä. Roisto, joka riutuu jonkun inhottavan taudin tuottamissa tuskissa, kadehtisi meitä, jos hän näkisi sen verrattain helpon tavan, jolla meidän sallitaan lähteä elämästä. Mutta en näe tilassamme mitään toivotonta, lisäsi hän. Ei vieläkään ole mahdotonta, että joku laiva meidät huomaisi, tahi voimmehan päästä jollekin rauhalliselle rannikolle, josta voimme matkustaa Englantiin.