— Jos sinä tunnet vähääkään armoa tahi sääliväisyyttä, niin tapa minut heti, sanoi hän, istuen kuun valossa majan keskellä.
— Armoa ja sääliväisyyttä, sanoin, mitä ne ovat? En ole milloinkaan kuullut niistä puhuttavankaan.
— Ah niin, vastasi hän, en ole milloinkaan osoittanut sellaista. Se on ainoastaan oikeutta, kostoa monista suurista synneistäni. Herra, anna minulle anteeksi! Ensin silmäni ja nyt oikea kätenikin kelvoton. Mitähän seurannee ensi kerralla…?
— Tietysti toinen kätenne, jos yritätte uudestaan, vastasin.
Jackson ei vastannut. Hän koetti ryömiä takaisin vuoteelleen, mutta verenvuodon heikontamana vaipui, hän tajutonna majan lattialle. Katselin häntä, ja varmana siitä, ettei hän enää tulisi uudistamaan hyökkäystään, käänsin kylkeä ja vaivuin raskaaseen uneen. Kun heräsin parin tunnin kuluttua, näin hänen vielä makaavan paikoillaan lattialla. Menin lähemmäksi ja tarkastelin häntä. Nukkuiko hän, vai oliko hän kuollut? Hän makasi suuressa verilätäkössä ja koetellessani häntä, tunsin, että hän oli aivan lämmin. Haava ranteessa oli hirveän näköinen ja ajattelin, että jos hän kuolisi, niin ei hän koskaan voisi kertoa minulle kaikkea, mitä tahdoin tietää. Tiesin, miten hän sitoi haavoja, estääkseen verenvuotoa ja sen vuoksi otin vuoteelta kourallisen höyheniä ja panin ne haavaan. Sidoin sitten käden kiinni siiman kappaleella, jonka irroitin puukkohoidostani, ja menin hakemaan vettä. Kaatamalla sitä vähän hänen suuhunsa, sain hänet virkoamaan ja hän aukaisi silmänsä.
— Missä minä olen? kysyi hän raukeasti.
— Missäkö olette? Majassapa tietenkin.
— Anna minulle vielä vähän vettä.
Annoin hänelle vettä, sillä en tahtonut hänen kuolemaansa. Toivoin hänen elävän ja olevan vallassani.
Juotuaan veden, ryömi hän omin voimin takaisin vuoteelleen. Jätin hänet ja menin uimaan.