Lukija huudahtanee varmaan: Tuo poikahan oli hirveä tyranni, ei ollenkaan toveriaan parempi. Aivan niin, sellainen olin. Mutta lukija muistakoon, että se oli kasvatuksen seuraus. Niin kauan, kuin muistan, oli minua kohdeltu julmasti, lyöty, tuupittu, häväisty ja pidetty pahoin. En ollut koskaan kokenut mitään hyvyyttä. Täysin rehellisesti olin kysynyt: armo ja sääliväisyys, mitä ne ovat? En ollut milloinkaan kuullut niistä puhuttavankaan. Amerikkalainen intiaanikin on ystävällinen, hän voi olla vieraanvarainen ja jalomielinenkin, mutta kasvatettuna tuottamaan sekä muille että itselleen kauheita tuskia, voi hän tehdä niitä mitä suurimmalla hurjuudella ja itsekin kärsiä niitä välinpitämättömänä ja tyynenä. Luonto on istuttanut häneen jalompiakin tunteita, mutta se ei muuta hänen tapojaan. Varhaisemmasta lapsuudestaan on häntä opetettu julmaksi, eikä hän voi tietää, että se on väärin. Minun kohtaloni oli vielä huonompi. En ollut milloinkaan nähnyt luonnon hellimpiä puolia käytännössä; sorto, vaino, viha ja kosto olivat ne ainoat ominaisuudet, jotka tunsin. Oliko sitten kummallista jos vuorostani kohtelin toisia samalla tavalla, kuin he olivat kohdelleet minua? Jackson'illa ei ollut mitään lieventäviä asianhaaroja puolustuksekseen, kun sitä vastoin minulla oli paljonkin, jotka oikeuttivat kostoni. Hän ymmärsi sen paremmin, minä en. Tein niinkuin muutkin siinä pienessä maailmassa, johon olin joutunut. En tiennyt mitään laupeudesta, säälistä, hellyydestä ja ystävällisyydestä. En tiennyt, että Jumala oli olemassa, tiesin vain, että voima on valtaa.
Uituani, tarkastin arkun sisällön uudelleen. Katselin kirjoja, niihin kumminkaan koskematta.
— Minun täytyy saada tietää, mitä ne sisältävät, ajattelin ja minä saankin, kun…
Minun ikäiseni pojan tiedonjano tuntunee kai monestakin hyvin kummalliselta, mutta kun ottaa huomioon sen, että me useinkin enimmän halajamme sitä, jota emme voi saada ja kun Jackson alituisesti oli kieltäytynyt minua opettamasta, niin ymmärrettäneen toivomukseni saada tämä harras haluni, joka vaan kasvoi tultuani suuremmaksi, tyydytetyksi.
5. Jackson'in kertomus.
Kolme päivää makasi Jackson vuoteellaan. Toin hänelle aina vettä, mutta ruokaa hän ei halunnut. Hän huokasi välistä raskaasti ja puhui paljon itsekseen. Kuulin hänen pyytävän armoa Jumalalta ja syntejänsä anteeksi. Panin tämän muistiini, saadakseni siihen sitten selityksen. Kolmantena päivänä sanoi hän minulle:
— Henniker, olen hyvin kipeä. Viiltämäsi haavan vuoksi saan luultavasti kuumeen. En tahdo sanoa, etten sitä olisi ansainnut, sillä olihan se luonnollista; olinhan aina kohdellut sinua niin huonosti, että aavistin sinun vihaavan minua, mutta sanopas nyt, tahdotko kuolemaani?
— En, vastasin, tahdon, että te jäisitte elämään, vastataksenne kaikkiin kysymyksiini, ja sen te olette tekevä.
— Sen voin tehdä, vastasi hän. Olen tehnyt pahaa ja tahdon sen hyvittää. Ymmärrätkö? Tarkoitan, että olen ollut hyvin julma sinulle ja tahdon nyt tehdä kaikki, mitä haluat, ja vastata joka kysymykseen, jonka teet, niin hyvin kuin osaan.
— Sitä juuri pyydänkin, sanoin.