Toverini koetti elvyttää toivoani paljon senkin jälkeen, kun kaikki toivo oli mennyttä. Sitten saarnasi hän alistumista Jumalan tahtoon ja valaisi käytännöllisesti oppiaan esimerkillään.
Huomasin hänen äänensä tulevan aina vain heikommaksi ja hänen itsensä joka tunti voimattomammaksi. Hän ei jaksanut enää nousta paikaltaan ja pyysi minua viimein auttamaan häntä veneen pohjalle makaamaan. Silloin huomasin hänen rukoilevan hartaasti ja kuulin hänen usein mainitsevan nimeäni.
Päässäni rupesi tuntumaan niin kummalliselta ja kieleni kuivui kuin tikku suuhuni, mutta pureskeltuani paitani hihaa, sain siihen vähän helpotusta, vaikka pääni tulikin pahemmaksi. Silmäni rupesivat myöskin valehtelemaan. Olin myötäänsä näkevinäni laivoja purjehtivan lähelläni ja koetin huutamalla herättää niitten huomiota. Ääneni oli heikko ja voin saada kuuluville ainoastaan jonkunlaisen puoleksi tukahtuneen huudon. Sitten luulin näkeväni maata: kauniita metsiä ja vihreitä laitumia levisi edessäni, loistavia kukkia ja virkistäviä hedelmiä kasvoi kaikkialla; huusin toverilleni, että hän kiiruhtaisi, koska lähenimme maata ja saisimme pian noukkia viinirypäleitä ja levähtää tuoksuavilla kukilla.
Rouva Reichardt raotti silmiään ja katseli minua tuskallisella mielenkiinnolla. Hän tiesi, että minua ahdistivat nälän ja janon aiheuttamat harhakuvat, mutta hän näkyi kokonaan kadottaneen puhekykynsä. Hän kehoitti minua yhtymään rukoukseensa, mutta olin niin kovin hurmoksissani maihin pääsystämme, etten nähnyt ollenkaan hänen viittauksiaan.
Tuo loistava maisema katosi nyt, enkä nähnyt muuta kuin äärettömän ulapan, jonka ääret näyttivät suurenevan ja sulautuvan yhteen taivaan kanssa; taivas näytti sekoittuvan veteen, niin että ne muutamia minuutteja näyttivät olevan mitä kummallisimmassa sekasotkussa. Sen jälkeen olin kai nukkunut, sillä hetken kuluttua tapasin itseni istumassa muutamassa veneen nurkassa, johon olin pudonnut penkiltä. Tuijotin hetken ympärilleni, tietämättä oikein, missä olin. Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja ääretön meri lainehti yhä.
Silmäsin veneen pohjalle ja kohtasin toverini ylöspäin suunnatun katseen. Kasvot olivat tulleet yhä kalpeammiksi ja ilme hänen kärsivissä silmissään hämärämmäksi. Minusta oli hän aivan sen näköinen kuin unissani, jolloin hänen oma olemuksensa muuttui tuoksi tyttöraukaksi, jonka hautasimme guanoon.
Käänsin pois katseeni, sillä se oli liian surullista nähtävää. Olin nyt varma siitä, että hän oli kuolemaisillaan ja tiesin, että pian olin kaikiksi ajoiksi kadottava tuon uskollisen ja hellän ystäväni.
Tein kumminkin vielä viimeisen kokeen. Vaikka olinkin heikko ja vapiseva, polttavassa kuumeessa ja tuntien itseni kuolettavan sairaaksi, onnistuin kumminkin ryömimään maston luo; nojaten siihen toisella kädelläni kohotin kiikarin toiselle ja katselin tarkasti ympäristöä. Käteni vapisivat kovasti ja silmäni hämärsivät. — En voinut nähdä muuta kuin vettä.
Juuri kun olin epätoivoissani vajoamaisillani veneen pohjalle, pysäytti minut eräs kummallinen näky taivaalla. Niin oudon näköistä pilveä, joka tuossa läheni, en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Nostin jälleen kiikarini ja katseltuani sitä suurella tarkkuudella kauan aikaa olin varma siitä, että se, jota olin luullut pitkäksi pilvimöhkäleeksi, olikin suunnattoman suuri lintuparvi.
Tämä huomio kiinnitti mieltäni. Unohdin kärsimykseni, katsellessani tuon loppumattomalta näyttävän parven liikkumista. Ensimmäisten lähestyessä katselin tarkkaan saadakseni selville, mitä lintuja ne olivat. Taivaan Herra, ne olivat samanlaisia lintuja kuin ne, jotka pesivät saarellamme!