Ryömin toverini luokse niin pian kuin heikoilla jaloillani pääsin, ilmoittaakseni hänelle huomiosta, jonka olin tehnyt. Ah, huomasin, ettei hän minua nähnyt. En voinut vielä uskoa, että hänen jalo sielunsa olisi jo jättänyt ruumiin, ei, hän liikutti kättään, mutta hänen hämärä sieluton katseensa ennusti minulle, että hänen kuolemansa oli lähellä. Hain väkiviinapullon esiin ja huomasin siinä vielä muutamia tippoja. Kaasin ne hänen suuhunsa ja odotin vaikutusta suurimmalla tuskalla, mitä syntymisestäni asti milloinkaan olin tuntenut.
Muutamien minuuttien kuluttua huomasin, että hän hengitti tasaisemmin ja selvemmin — hänen silmistään katosi nyt tuo ilmeetön katse, jonka vuoksi niitä oli ollut niin vaikea nähdä. Hän tunsi minut ja tarttuen käteeni katsoi minuun, hymyillen suloisesti entiseen tapaansa.
Huomattuani hänen jälleen tulleen tuntoihinsa, kerroin hänelle tuosta suuresta lintuparvesta, joka nähtävästi ohjasi kulkunsa tavalliselle levähdyspaikalleen, ja toivostani, että voisimme pitää sen näkyvissämme, ja, jos tuuli puhaltaisi samaan suuntaan, ohjata veneemme niitten jäljessä sille paikalle, jossa ne pesivät.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti ymmärtävän puheeni. Hänen huulensa liikkuivat ja luulin hänen kiittävän Jumalaa, pitäen lintujen tuloa varmana merkkinä siitä, että hän vielä suojeli meitä. Näin että hän hetken aikaa katseli melkein koko taivasta peittävää, lähestyvää suurta lintuparvea ja kääntäen sitten katseensa vastakkaiseen suuntaan, ojensi hän voitonriemuisesti hymyillen, joka sädekehän tapaan valaisi hänen kalpeat kasvonsa, kätensä ja viittasi taivaan rannalle. Käänsin katseeni kiivaasti hänen osoittamaansa suuntaan ja olin taivaanrannan tasaisessa ympyrässä näkevinäni jonkun kohokkeen, joka ei ollut laivan näköinen. Suuntasin kiikarini sitä kohti ja näin ilokseni, että maa oli lähellä.
Tämä uusi huomio lisäsi voimiani, tahi paremmin sanoen, kehitti heräävää toivoani tavalla, jota en ennen ollut kokenut. Rupesin nyt puolestani lohduttamaan. Rohkaisin rouva Reichardt'ia kaikilla syillä, joita vain voin löytää, toivomaan pikaista pelastustamme. Hän hymyili ja olin huomaavinani jotakin vilkastumisen tapaista hänen kalpeilla kasvoillaan.
Tunsin, että olisin sanomattoman onnellinen, jos voisin hänet pelastaa. Sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannatti pyrkiä ja minä koetin. En tiedä, mistä sain voimia tehdäkseni kaiken sen, mitä sinä päivänä tein, mutta kai sain voimia ylhäältä. Kun maapilkku, jonka hän ensin oli huomannut, vähitellen suureni sitä myöten kuin tulimme likemmäksi, lisääntyivät ponnistuksenikin turvata toverini lähestyvä pelastus kuoleman kidasta.
Tuuli puhalsi ja kiisimme eteenpäin hyvällä vauhdilla, seuraten koko ajan lintuja, jotka nähtävästi aikoivat samalle saarelle. Puhelin vielä rouva Reichardt'ille ja koetin rohkaista hänen mieltään iloisilla kuvitteluilla siitä, mitä tekisimme maihin tultuamme, sillä Jumala ohjaisi meidät varmasti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa vaikeuksitta voisimme saada voimamme jälleen.
Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta niin pian kuin aloimme erottaa lähestyvän rannikon muodon, aukaisi hän suunsa ja sama voitonriemuinen hymy kuin äskenkin leikki hänen huulillaan.
— Frank Henniker, tunnetko tuota kalliota?
— En! Kyllä! Voiko se olla mahdollista? Oi, mikä armollinen Jumala onkaan suojellut meitä!