Hän tarkoitti erästä kummallisen näköistä kalliota joka kohosi merestä vähän matkan päässä uimarannasta. Emme voineet enää erehtyä, linnut olivat näyttäneet meille tien entisille asuinpaikoillemme. Lähestyessämme saarta, katsoin toveriini ja näin hänen rukoilevan. Yhdyin häneen heti ja kiitimme siitä näkyväisestä armosta, jota meille oli osoitettu. Tunnin kuluttua tästä sain jo suureksi ilokseni kantaa hänet rannalta majaan, missä huolellisella hoidolla pian voitimme kauhean matkamme seuraukset.
44. Epäilyttävä vierailu.
Lukuisat työni pakottivat minut, niinkuin jo edellä olen maininnut, alituisesti työskentelemään ja estivät minut hyödyttömästä kohtaloni pahoittelemisesta. Olin jo kauan aikaa sitten lakannut tähystelemästä sivu kulkevia laivoja, tuskinpa niitä enää milloinkaan ajattelinkaan, ja lakannut kuvittelemasta vastaanottoani äidinisäni luona. Läksin harvoin merelle muuten kuin kalastamaan, enkä milloinkaan huolehtinut muusta kuin tuosta rajoitetusta alasta, joka oli perintöni.
Lukija voi siis kuvitella kummastustani, kun rouva Reichardt eräänä painostavana päivänä, jolloin jo useita tunteja olin ahkerasti työskennellyt vehnän korjaamisessa, tuli juosten ilmoittamaan sen ihmeellisen uutisen että eräs laiva oli ankkuroinut likelle saarta ja täynnä väkeä oleva vene oli juuri lähtenyt sieltä ja läheni maata. Tartuin kiireesti kiikariin, jonka hän oli tuonut mukanaan ja niin pian kuin olin löytänyt sopivan paikan, heittäysin maahan ja tarkastin kiikarilla tulijain näköä.
Huomasin pian toisten heistä olevan asestettuja ja toisten ei, koska he olivat köytetyt sillä tavalla, että he eivät kyenneet liikuttamaan käsiään eikä jalkojaan. Paneuduimme makaamaan korkeaan ruohikkoon, ettei meitä huomattaisi. Veneen lähestyessä huomasin, että aseettomat kuuluivat korkeampaan yhteiskuntaluokkaan, jota vastoin useimmat noista toisista olivat sen näköisiä, että ne eivät herättäneet minussa ollenkaan luottamusta.
— Luulen ymmärtäväni tämän, kuiskasi rouva Reichardt, on tapahtunut joku onnettomuus.
— Eikö olisi parempi juosta kotiin, hakemaan aseita? kysyin minä.
— Ei, vastasi hän, mitä se auttaisi? Jos tahdomme saada aikaan jotakin, on meidän toimittava viekkaasti. Vartioikaamme heidän liikkeitään ja toimitaan hyvin varovaisesti.
Toverini neuvo oli, kuten pian huomasin, viisain, jota voitiin seurata. Pysyimme sentähden piilossamme, katsellen tarkasti vieraitamme heidän lähestyessään. He ohjasivat suoraan kalalahteen, ja voin silloin jo kuullakin, enkä ainoastaan nähdä. Suurimmaksi hämmästyksekseni oli John Gough, joka oli tuonut rouva Reichardt'in saarelle, ensimmäisiä, jotka hyppäsivät veneestä maalle. Hän oli vanhentunut mutta toverini ja minä tunsimme hänet heti. Toverini varoittava "hiljaa" esti minut ilmaisemasta piilopaikkaamme ja suuri oli sentähden kummastukseni, koska olin aina luullut hänen tovereineen hukkuneen merellä.
Hän oli hyvin asestettu ja oli nähtävästi jonakin päällikkönä, mutta luulin kumminkin hänen kasvoissaan huomaavani huolestumista, kun hän auttoi erästä vankia veneestä maalle. Mutta tämä katsoi häntä halveksien ja hyppäsi avutta maalle, vaikka hänen kätensä olivatkin sidotut selän taakse. Hän oli käskevän näköinen mies, pronssin värisine kasvoineen, jotka osoittivat suurta tahdonvoimaa. Hänen lakissaan olivat kultaiset reunat ja muuna pukunaan olivat purjevaatehousut, sininen takki ja liivit.