6. Järki selviää.
Lukija voinee tuskin saada käsitystä siitä vaikutuksesta, jonka nämä keskustelut Jackson'in kanssa ensin tekivät minuun. Jos joku vanki yhtäkkiä muutettaisiin pimeästä kopista kukkia ja hedelmiä täynnä olevaan puutarhaan, jonka olemassa olosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin ei hän olisi voinut enemmän ihastua ja kummastua. Kaikki oli uutta ja kiihoittavaa ja samalla niin kokonaan yläpuolella tajuntaani. Kieleni ja ajatukseni eivät riittäneet sen tulkitsemiseen, vaikka sen osaksi ymmärsinkin. En nähnyt selvään, mutta erotin ikäänkuin sumussa jotakin. Kielen ja käsitteitteni jokapäiväinen kehittyminen rikastutti kumminkin ajatuksiani. Kertomuksien sisällöstä sain paljon selville, ja kun vain vähitellen sain opetusta, niin kiihdytti se vain päivä päivältä yhä enemmän opinhaluani. Varmasti erehdyin kai paljossakin, jota luulin ymmärtäväni, sillä taitoni olivat vielä ainoastaan tietopuoliset. Voin kuvitella jonkun esineen saamieni selityksien perusteella ja olin tyytyväinen, kun luulin sen ymmärtäväni, mutta joskus huomasin, kun asia tuli uudelleen puheeksi, että ehkä olinkin erehtynyt, ja minun täytyi muuttaa mielipidettäni. Siten työskentelin oikeassa tietämättömyyden meressä, mutta kumminkin kiihoittavalla tarmolla.
Jos joku, joka on saanut kasvatuksensa ja nähnyt kaikkea jossakin sivistyneessä maassa, lukee kertomuksen jostakin vieraasta kansasta ja esineistä, jotka siihen asti ovat olleet hänelle tuntemattomia, niin voi hän kuvauksen ja yleisten tietojensa avulla saada jotensakin oikean käsityksen siitä, mitä tahdotaan sanoa. Siinä on hänellä ollut apuna entiset kokemuksensa; hän on nähnyt ennenkin sellaisia esineitä, joiden yhtäläisyydestä tahi eroavaisuudesta on huomautettu. Minulla ei ollut tuota etua. En ollut nähnyt muuta kuin merta, kallioita ja vesilintuja, ja seuranani oli ainoastaan yksi ihminen. Se oli suurin vaikeuteni, josta en päässyt erilleni, ennenkuin olin saanut vierailla sivistyneissä maissa ja tullut kosketuksiin sivistyneitten ihmisten kanssa. Mutta vaikeus vain lisäsi intoani. Luonnostaan oli minulla kekseliäs mieli, tavattoman hyvä muisti, ja jokainen uusi tieto tuli aina verekseksi ihastuksen lähteeksi. Minulla oli nyt todellakin jotakin, jonka vuoksi voin elää, jota minulla ei ollut ennen ollut, ja luulen todellakin, että jos Jackson näihin aikoihin jostakin syystä olisi tullut minusta erotetuksi, olisin kai pian tullut hulluksi, koska se kaivo, josta ammensin kaikki tietoni, olisi kuivunut.
Kului muutamia päiviä, joina elimme hyvin sovinnossa, ennenkuin pyysin Jackson'ia jatkamaan kertomustaan. Koettiko hän pettää minua, tahi hillitsikö hän itseään; saadakseen sopivassa tilaisuudessa kostaa minulle, vai oliko hänen hyljätty ja avuton tilansa tehnyt hänet lempeämmäksi, en tiedä, mutta hän näytti vähitellen rupeavan pitämään minusta; olin kumminkin aina varuillani. Hänen haavoitettu ranteensa oli nyt parantunut, mutta hänen kätensä oli aivan voimaton, joten minun ei tarvinnut pelätä häntä niinkuin ennen. Pyynnöstäni, että hän jatkaisi, kertoi Jackson seuraavaa:
— Purjehdittuani toisella laivalla toisensa jälkeen ja tavallisesti saatuani potkut matkan loputtua kohtuuttomuuteni tähden, otin pestin erääseen Chileen menevään alukseen ja purjehdin lähes vuoden sillä rannikolla. Olimme juuri aikeissa palata kotiin lastinemme, mutta ensin oli meidän käytävä Valdiviassa, johon meillä oli vähän viemistä. Ennen lähtöämme sieltä kuulimme kapteenilta, että saisimme pari matkustajaa: erään herran rouvineen, jotka halusivat palata Englantiin. Kajuutta tyhjennettiin ja kaikki tehtiin valmiiksi heidän tuloaan varten. Illalla lähetettiin vene noutamaan tavaroita. Seurasin venettä, koska otaksuin, että herra antaisi venemiehille juomarahoja. En pettynytkään, sillä hän antoi meille neljä dollaria, jotka heti tuhlasimme muutamassa ravintolassa, tullen enemmän tai vähemmän juovuksiin. Oli sovittu, että veisimme tavarat ensin laivaan ja palaisimme sitten noutamaan matkustajia, koska purjehtisimme aikaisin seuraavana aamuna. Lähdimme viemään tavaroita, mutta tullessamme laivaan olin niin juovuksissa, ettei kapteeni antanut minun palata maihin, enkä tiennyt mitään ennenkuin minut herätettiin seuraavan aamuna purjeita nostamaan. Olimme olleet matkalla noin kaksi tahi kolme tuntia, ja poistuimme kiivaasti maista, kun uusi matkustaja tuli kannelle. Olin selvittelemässä nuorien päitä peräkannella, ja hänen mennessään sivutseni, katsahdin häneen ja tunsin hänet heti; se oli isäsi. Vuosia oli kulunut ja nuorukaisesta oli tullut mies, mutta hänen kasvoistaan ei voinut erehtyä. Tuossa hän seisoi, selvästi vaikutusvaltaisena ja varakkaana miehenä — mutta minä, mitä olinkaan. Juoppo merimies. Ainoa toivomukseni oli, ettei hän tuntisi minua. Hän meni jälleen alas, mutta palasi vaimonsa seurassa. Loin salaisen, uteliaan silmäyksen häneen ja näin heti, että se oli Alice, jota olin kerran niin äärettömästi rakastanut ja jonka olin kadottanut oman tyhmyyteni vuoksi. Olin tulla hulluksi. Heidän seisoessaan kannella ja nauttiessaan raittiista merituulesta tuli kapteeni ylös ja liittyi heihin. Olin niin hämmentynyt huomiostani, etten oikein tiennyt, mitä minun piti tehdä ja otaksun, että menettelin hyvin nurinkurisesti, koska kapteeni sanoi minulle. — Jackson, juopporatti, mitä sinä nyt oikein teetkään? Arvaan, ettet ole vielä oikein selvinnyt.
Kun nimeäni mainittiin kääntyivät isäsi ja äitisi minuun päin, ja kun kohotin päätäni vastatakseni kapteenille, katsoivat he minuun totisina ja puhelivat sitten hiljaa keskenään, tehden sen jälkeen kapteenille muutamia kysymyksiä. En voinut kuulla, mitä he sanoivat, mutta olin varma, että he puhuivat minusta ja epäilivät, jolleivät jo olleet minua tunteneetkin. Olin valmis vajoamaan kannelle, mutta samalla tunsin mielessäni sanomatonta vihaa isääsi kohtaan ja siitä en voinut sitten milloinkaan vapautua niinkauan kuin isäsi eli. — Oli käynytkin niinkuin olin ajatellut, isäsi oli tuntenut minut ja tuli seuraavana aamuna luokseni puhuttelemaan minua.
Jackson, sanoi hän, olen hyvin pahoillani nähdessäni sinun tuossa asemassa. Sinun on täytynyt olla hyvin onnettoman joutuaksesi tuommoisiin olosuhteisiin. Jos tahdot kertoa minulle tarinasi, niin voinen Englantiin tultuamme sinua auttaa, joka todellakin tuottaisi minulle suurta iloa.
En voi sanoa vastanneeni erittäin ystävällisesti.
— Herra Henniker, sanoin, olette ollut onnellinen ja voitte sentähden sääliä niitä, jotka eivät ole semmoisessa asemassa; mutta, herrani, minun asemassani tuntuu, kuin säälinne olisi jonkunlaista voitonriemua ja avun tarjouksenne suuri loukkaus. Olen tyytyväinen nykyiseen asemaani, enkä tahdo sitä missään tapauksessa muuttaa teidän väliin tulonne kautta. Ansaitsen toimeentuloni kunniallisella tavalla, enkä kaipaa apuanne. Ajat voivat vielä muuttua, niinkuin pitkä tiekin, jolla ei ole loppua. — Toivotan teille hyvää huomenta. Näillä sanoilla läksin hänen luotaan, mennen keulaan sydän täynnä vihaa ja katkeruutta. Sen perästä ei hän milloinkaan enää puhutellut minua, eikä välittänyt minusta, mutta koska kapteeni tuli ankarammaksi minua kohtaan, luulin aivan aiheettomasti isääsi siihen syypääksi.
Olimme juuri alkaneet purjehtia Kap Hornin ympäri, kun puhkesi kaakkoinen myrsky, joka vei laivamme perikatoon. Useita päiviä taistelimme sitä vastaan, mutta vihdoin rupesi laiva, joka oli vanha, keikunnasta niin pahoin vuotamaan, että meidän täytyi purjehtia myötätuuleen monta päivää, myrskyn ja merenkäynnin pysyessä muuttumattomana. Vihdoinkin tulimme lähelle näitä saaria ja meidän täytyi ohjata laitatuuleen, päästäksemme niitten sivu. Laiva rupesi sentähden yhä enemmän ja enemmän vuotamaan, tullen vihdoin vesilastiin, jolloin meidän eräänä yönä täytyi kiireesti poistua siitä, voimatta ottaa mukaamme mitään. Kolme miestä jäi laivaankin, koska he sattuivat olemaan kannen alla. Jumalan armosta saimme veneen ohjatuksi kallioiden välistä tuolle rannalle, joka oli ainoa paikka, missä voimme nousta maihin. — Mutta luullakseni keskeytän nyt taasen, sillä minulla on sinulle vielä paljon kertomista.