Sain tästä uutta huvitusta pariksi kolmeksi viikoksi, ja kun vihdoin luulin oppineeni kaiken, mitä hän sokeana voi minulle opettaa, heitin simpukat menemään ja halusin tehdä jotakin muuta.
Silloin juolahti mieleeni, etten vielä milloinkaan ollut nähnyt majan laudakolla olevaa kirjaa ja kun en tiennyt mitään syytä siihen, miksi en saisi sitä katsella, puhuin Jackson'ille asiasta ja kysyin, enkö saisi sitä lukea.
— Tietysti, vastasi hän, mutta et ole sitä ennen pyytänytkään ja ja minä olin sen kokonaan unhottanut.
— Mutta kun ennen pyysin sitä, ette tahtonut mitenkään antaa. Mikä syy teillä silloin oli kieltoonne?
— Minulla ei ollut mitään muuta syytä kuin vihani ja luulo, että kirjan katseleminen toisi sinulle huvia. Se kuului tuolle hukkuneelle poikaraukalle ja hän oli jättänyt sen veneeseen, kun olimme Valdiviassa ja unhottanut sen sinne. Sysimme sen sitten sattumalta, kun nousimme maihin tälle saarelle. Ota se esille, luullakseni on se sinua suuresti huvittava.
Otin kirjan ja aukaisin sen. Sen nimi oli muistaakseni: "Mavorin luonnonkirja". Kaikissa tapauksissa oli se kuvilla ja selityksillä varustettu oppikirja petoeläimistä ja linnuista. Lukijan on mahdotonta käsittää kummastustani ja ihastustani. En ollut milloinkaan ennen elämässäni nähnyt minkäänlaista maalausta tahi piirustusta, enkä tiennyt, että semmoisia oli olemassakaan. Olin oikein raivoissani ihastuksesta, kun kääntelin lehtiä, ja tuskin maltoin katsella yhtä kuvaa hetkeäkään, ennenkuin siirryin toiseen. Kaksi tahi kolme tuntia katselin kirjaa sillä tavalla, ennenkuin aloin tyyntyä ja voin ruveta lukemaan. Mikä huvinlähde tästä tulisikaan ja miten moneen kysymykseen toverini saisikaan vastata. Hänen täytyi kertoa minulle kaikki, mitä hän tiesi niistä maista, joista eläimet olivat kotoisin, ja kuvat selityksineen antoivat näin paljon puheenainetta. Maalatut maisemat kehittivät uusia ajatuksia. Kysyin Jakson'ilta palmusta, ja siitä tultiin uusiin kysymyksiin. leijonasta yksinään riitti meille puhumista koko iltapäiväksi ja alkoi olla jo pimeä, ennenkuin menin nukkumaan uusine aarteineni. Olin lukenut leijonasta raamatusta ja muistelin nyt kaikkia niitä paikkoja, ja ennenkuin nukuin ajattelin karhua, joka oli repinyt profeetta Elisaa pilkkaavat lapset ja päätin, että huomenna kaikista ensimmäiseksi lukisin karhusta.
Luulen, että tämä kirja antoi minulle tekemistä pariksi kuukaudeksi, jona aikana raamattu ja rukouskirja tulivat melkein kokonaan syrjäytetyiksi; luin sentään Jackson'ille palasen kummastakin joka ilta ja aamu. Joskus ajattelin, että kirja valehtelee, mutta kun luin linnuista, niin tunsin ne, jotka kävivät saarellamme, ja huomasin niitten elämäntavat niin oikein kerrotuiksi, että epäilykseni katosivat. Kuvista kiinnittivät mieltäni kaikista enimmän ne, joissa oli aiheina kesyjä lintuja ja riikinkukkoja, sillä eräässä niistä oli muudan talo ja ihmisiä, esittäen maalaiselämää Englannissa, omassa isänmaassani; muutamassa näkyi komea herraskartano, jonka portaitten edessä seisoi upea nelivaljakko. Mahdotonta on lukijan saada käsitystä siitä ajatusten paljoudesta, jonka piirtäjän heikot ponnistukset kohottaa maalauksensa vaikutusta, aivoissani synnyttivät. Piirtäminen ihmetytti minua myöskin suuresti ja Jackson sai monesti minulle sitä selittää. Tästä kirjasta tuli aarteeni ja luettuani sen läpi kerta toisensa perästä, niin että osasin sen melkein ulkoa, palasin vasta raamattuuni. Koko aikana en ollut pyytänyt Jackson'ia jatkamaan kertomustaan, mutta nyt, kun uteliaisuuteni oli tyydytetty, uudistin pyyntöni. Kuten ennenkin, näytti hän nytkin vastahakoiselta, mutta kun en antanut perään, täytyi hänen suostua ja hän rupesi jatkamaan:
— Niin, meitä oli siis enää jäljellä vain neljä miestä ja äitisi. Perämies oli hyvin sairaalloinen. Hän ikävöi kovin, mies parka, nuorta vaimoaan, joka oli jäänyt Englantiin, ja mikä häntä näytti enimmän pelottavan oli se, että vaimo menisi uusiin naimisiin, ennenkuin hän pääsisi kotiin. Se päättyi maksatautiin, joka teki hänestä lopun yhdeksässä kuukaudessa, ja niin oli taasen yksi tovereistamme poissa. Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja antoi minulle hianappinsa ja kellonsa annettavaksi hänen vaimolleen, jos joskus sattuisin pelastumaan saarelta. Luulen, että vaimolla on hyvin pienet mahdollisuudet niitä milloinkaan saada.
— Missä ne ovat? kysyin, muistaen hänen kohottaneen laudanpalasta makuusijansa pohjalla.
— Minulla on ne kyllä tallessa, vastasi Jackson, ja jos näyttää tarpeelliselta, näytän sinulle, missä ne ovat.