— Mitäkö tein? Mitäpä minä muuta voin tehdä kuin mennä kotiin ja kertoa onnettomuudesta äidillesi, joka tuli aivan pois suunniltaan sen kuullessaan; kapteeni oli hänen ystävänsä ja minua hän ei voinut sietää.
Hyvä on, jatkakaa, sanoin.
— Koetin kaikkeni, ollakseni äidillesi mieliksi, koska enää ainoastaan hän, sinä ja minä olimme jäljellä saarella. Olit silloin noin kahden vuoden vanha, mutta äitisi oli vihannut minua aina ja näytti nyt vihaavan minua yhä enemmän. Hän ei toipunut koskaan isäsi kuoleman jälkeen, sillä hän oli rakastanut häntä äärettömästi. Hän kuihtui vain pois ja kuoli kuuden kuukauden kuluttua, jättäen sinut ja minut yksiksemme tänne saarelle. — Nyt tunnet kertomuksen ja minä pyydän, ettet siitä minulta enää mitään kysele.
10. Grogia ja laulua.
Jackson heittäytyi takaisin vuoteelleen ja vaikeni. Niin minäkin ja rupesin muistelemaan kaikkea, mitä hän oli kertonut. Epäilin sen todenperäisyyttä. En pitänyt hänen tavastaan kiiruhtaa sillä tavalla kertomuksen lopulla, ja se mitä hän oli puhunut äidistäni, ei minua tyydyttänyt. Olin viime aikoina tullut häntä lähemmäksi, en ainoastaan näön vuoksi, vaan tunsin myötätuntoni häntä kohtaan suuresti kasvaneenkin, mutta nyt olin alkanut taasen epäillä häntä, ja tunsin entisen vihani häntä kohtaan palaavan. Nukuttuani yön ja tarkemmin asiaa ajateltuani tulin kumminkin siihen lopputulokseen, että ehkä tuomitsinkin häntä liian ankarasti, ja kun en voinut ruveta hänen kanssaan riitelemäänkään, niin säilyivät keskustelumme yhtä sovinnollisina, semminkin kun hän tuli minua kohtaan yhä ystävällisemmäksi ja teki kaikkensa mitä suinkin voi, huvittaakseen ja miellyttääkseen minua. Muutamana päivänä luin hänelle luonnonkirjasta apinasta; siinä kerrottiin, että tämä eläin piti väkijuomista ja mielellään joi itsensä juovuksiin. Jackson'in kertoessa kaskuja apinoista, joita hän oli nähnyt laivoissa, johtui mieleeni, etten koskaan ollut kertonut hänelle uimarantaan arkun mukana ajautuneesta tynnyristä, enkä tutkinut sen sisältöä. Kerroin siitä nyt Jackson'ille, ihmetellen, mitä se mahtoikaan sisältää ja miten saisimme sisällön haltuumme.
Jackson innostui asiaan kovasti, selittäen minulle, mihin kohtiin tynnyrissä minun pitäisi porata reiät, ja teki minulle kaksi tulppaa niihin pantaviksi. Tämän jälkeen menin uteliaisuudesta rantaan katsomaan tynnyriä, joka oli maannut siellä niin kauan noin puolen metrin syvyisessä vedessä. Jackson'in kehoituksesta olin ottanut mukaani kasarin, voidakseni tuoda hänelle näytteen tynnyrin sisällyksestä, jos se olisi muuta kuin vettä. Porasin pian reiät Jackson'in osoittamiin paikkoihin ylhäälle ja alhaalle, ja neste, joka hienona suihkuna virtasi kasariin, oli ruskeaa väriltään ja niin väkevän hajuista, että horjuin kiivetessäni jälleen kallioille kasarineni, jonka olin laskenut täyteen. Minun täytyi istuutua ja kun hetken kuluttua maistoin nestettä, luulin nieleväni tulta, sillä ryyppäsin sitä kokolailla.
— Tämä nyt ei voi olla sitä Jackson'in puhumaa "väkiviinaa", sillä ei suinkaan tämmöistä voi kukaan juoda, — mitä lieneekään.
Vaikka en ollut nauttinut sitä enempää kuin noin ruokalusikallisen verran, vaikutti se kumminkin hajuineen sen, että kaikki rupesi pyörimään silmissäni ja minun täytyi heittäytyä pitkäkseni kalliolle ja sulkea silmäni tointuakseni. Siinä olin sitten nukkunut useita tunteja, koska oli jo melkein ilta kun heräsin kovaan päänkipuun; olin lähtenyt tynnyriä tarkastamaan heti päivällisen jälkeen. Viipyi vähän aikaa ennen kuin voin muistaa, missä olin ja mitä oli tapahtunut, mutta täysi kasari vieressäni ilmaisi minulle pian kaikki ja kun näin, miten myöhäinen oli ja miten kauan olin nukkunut, nousin, otin kasarin käteeni ja kiiruhdin majaan.
Lähestyessäni kuulin Jackson'in äänen; hänen kuulonsa oli, sen olin huomannut, tullut hyvin tarkaksi sen jälkeen kuin hän oli tullut sokeaksi.
— Oletko se sinä, Frank?