— Olen, vastasin.
— Ja missä olet ollut näin kauan? Kuinka minut pelästytitkään! Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta luulin sinun jo minut hylänneen tänne nälkään kuolemaan.
— Miten voitte luulla semmoista? kysyin.
— Koska otaksuin sinun tavalla tai toisella joutuneen onnettomuuteen ja niin olisi minunkin luonnollisesti täytynyt kuolla. En milloinkaan elämässäni ole pelännyt niin hirveästi; ajatus, että saisin kuolla täällä yksinäni, oli kauhea.
Huomasin, että koko hänen levottomuutensa johtui vain hänen omasta turvallisuudestaan, sillä hän ei sanallakaan maininnut, että olisi tullut pahoilleen, jos joku onnettomuus olisi minua kohdannut, mutta en viitsinyt siitä huomauttaa, kerroin vain yksinkertaisesti, mitä oli tapahtunut ja lausuen vakaumukseni, että tynnyrin sisältöä ei voinut juoda.
— Toitko mitään mukanasi? kysyi hän kiihkeästi.
— Toin, tässä sitä on, sanoin ja ojensin hänelle kasarin.
Hän haistoi sitä, ja vei sen sitten huulilleen, ottaen siitä aika kulauksen. Huokaisten tyytyväisyydestä, laski hän sen sitten takaisin viereensä.
— Se on mainiota, sanoi hän, parasta vanhaa rommia, mitä ikinä olen maistanut. Kuinka suuren sanoitkaan tynnyrin olevan?
Koetin selittää sitä hänelle.