— Sillä ei ole mitään merkitystä, miten olen ne saanut, sanoi hän.
Aivan yhtä kunniallisella tavalla, kuin jotkut muutkin, vanha Moses.
Tuossa ne ovat, onko teillä halua ostaa ne?
Sitten oli vähän aikaa hiljaista, jonka jälkeen hän jatkoi:
— Ne ovat yhtä puhtaita timantteja kuin mitä milloinkaan on tuotu kaivoksista. Sen tiedän ja älkää koettakokaan valehdella, vanha juutalainen. Mistäkö olen ne saanut? Se ei kuulu teihin, kysymys on vain siitä, tahdotteko ostaa ne minulta täydestä arvosta, vai ei. — No, sitten lähden. — En, en aio tulla takaisin, te vanha varas.
Hän kirosi kauheasti ja vaikeni sitten, mutta jatkoi vähän ajan perästä:
— Kuka voi koskaan todistaa, että ne olivat Henniker'in timantteja?
Säpsähdin kuullessani isäni nimen, ja jäin, nojaten käsiini, hengähtämättä kuuntelemaan, mitä sitten seuraisi.
— Ei, ei, jatkoi Jackson. Hän on kuollut ja kalojen ruokana. Kuolleet ihmiset eivät juorua ja rouvakin on kuollut ja kapteeni on kuollut — niin, kaikki ovat kuolleet, kaikki, jonka jälkeen hän huokasi raskaasti ja vaikeni.
Päivä alkoi sarastaa ja voin hänet juuri nähdä siinä vuoteellaan makaamassa, mutta hän ei puhunut enää mitään vaan näytti nukkuvan. Auringon noustessa nousin vuoteeltani katsomaan Jackson'ia. Hän makasi selällään; hiki virtasi hänen otsaltaan ja kädet olivat nyrkkiin puristettuina. Vaikka hän nukkui, näyttivät suonenvedontapaiset nykähdykset hänen kasvoissaan, että hän kärsi ja oli suuressa tuskassa. Silloin tällöin huokasi hän syvään, ja hänen huulensa näyttivät liikkuvan, vaikka ei kuulunutkaan mitään ääntä. — Huomasin, että kasarissa on jäljellä vielä noin kolmasosa.
11. Epäluuloni vahvistuvat.
Menin majasta tavalliselle paikalleni ja rupesin miettimään, mitä olin kuullut. Hän oli puhunut timanteista ja koska raamatusta olin lukenut niistä, tiesin niitten olevan hyvin arvokkaita kalliita kiviä, sillä Jackson oli selittänyt minulle sellaisten arvon. — Sitten hän sanoi niitten olevan Henniker'in omaisuutta, tarkoittaen sillä nähtävästi isääni, ja ettei kukaan voisi todistaa niitten kuuluneen isälleni, joka tietysti oli ymmärrettävä niin, ettei Jackson'illa ollut niihin mitään oikeutta; niin, mitenkä hänellä olisi sitä voinut ollakaan. Sitten muistin hänen salaisen kätkönsä vuoteen alla ja otaksuin, että timantit olivat siellä piilossa. Harkitsin mielessäni kertomusta isäni, äitini ja kapteenin kuolemasta, kuinka hämmennyksissä hän oli ja kuinka iloiseksi hän tuli päästessään loppuun, ja muistin jo silloin epäilleeni hänen puhettaan. Lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, että Jackson oli valehdellut ja että oli olemassa joku salaisuus, josta minun täytyisi saada selvä, mutta miten, sitä en ensin voinut tietää. — Niin, löytyihän eräs keino, — juoma panisi hänet puhumaan. Antaisin hänelle rommia niin paljon kuin, hän vaan haluaisi ja houkuttelisin vähitellen häneltä koko totuuden. Mutta samalla en tahtonut hänen huomaavan, että hän oli sanonut jotakin, joka voisi paljastaa hänet, tahi että epäilin häntä.