Äitisi oli majassa ja kapteenin mennessä hänen luokseen jäin minä ulkopuolelle, kärsien kaikkia Kainin tuskia.
Se oli kauhea päivä meille kaikille, kukaan ei voinut syödä mitään. Äitisi ja kapteeni pysyivät majassa, enkä uskaltanut, niinkuin tavallisesti, mennä makuusijalleni, vaan makasin koko yön kalliolla. Nukkua en voinut, sillä joka silmänräpäys olin näkevinäni isäsi vajoavan ruumiin, niinkuin aamulla. Seuraavana aamuna tuli kapteeni luokseni. Hän oli hyvin totinen ja ankara, mutta ei voinut syyttää minua, vaikka hän olisi epäillytkin. Kului viikko, ennenkuin näin äitisi jälleen, sillä en uskaltanut näyttäytyä hänelle. Huomatessani sitten, ettei minua ruvettu syyttämään, tulin rohkeammaksi ja palasin majaan. — Kaikki rupesi sitten menemään entistä latuaan.
13. Jackson'in kuolema.
Eräs asia ei kuitenkaan kaivannut selvitystä, se nimittäin, että äitisi tunsi minua kohtaan vastenmielisyyttä, jopa inhoakin, jota hän ei voinut salata. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei voinut milloinkaan katsoa minuun ja vastasi harvoin, jos kysyin häneltä jotakin. Vaikka olisi voinut otaksua, että tämmöinen kohtelu hänen puoleltaan olisi synnyttänyt minussa kokonaan toisenlaisia tunteita, niin herättikin se minussa entisen rakkauteni eloon. Kuta enemmän hän kartti minua, sitä tunkeilevammaksi tulin, ja lisäsin siten hänen vastenmielisyyttään. Rupesin laskemaan leikkiä hänen kanssaan, ja kapteeni James'in täytyi monesti tulla kieltämään minua. Hän oli hyvin vankka mies ja olisi varmaan antanut minulle selkään tappelussa, jonka tähden olinkin hänen läsnäollessaan äitiäsi kohtaan paljon huomaavaisempi; mutta kun hän poistui, tulin niin hävyttömän tuttavalliseksi, että äitisi vihdoin vaati meitä aina yhdessä menemään joko kalastamaan, tai kokoamaan puita ja jättämään hänet siksi aikaa yksikseen. En voinut kieltäytyäkään, koska siinä tapauksessa, etten olisi suostunut, kapteeni James olisi minut varmaan väkisin siihen pakottanut, — mutta vihani kapteenia kohtaan vaan tästä syystä yltyi. Sitten sattui kumminkin tapaus, joka vapautti minut tästä sorrosta ja jätti minut yksikseni äitisi ja sinun kanssasi.
— Nyt täytyy minun vähän levähtää. Odota tunti, niin saat kuulla lopun.
Oli jo iltamyöhäinen ja kuu loisti kirkkaasti taivaalla. Valo ja varjot tekivät meitä ympäröivät kalliot kolkon ja synkän näköisiksi. Ne ryhmittyivät päällekkäin, siksi kunnes tapasivat sinitaivaan, jossa tähdet tuikkivat himmeinä, kuun taas kiitäessä avaruudessa, pilvenkään sen kirkkautta sumentamatta. Ja tässä suurenmoisessa ympäristössä ei ollut kuin kaksi elävää olentoa: muudan poika ja ruhjoutunut murhaaja, joka vähän ajan kuluttua oli kuoleva ja joutuva kostavan Jumalan eteen. — Kun istuin liikkumatta siinä hänen vieressään, ja katselin taivaalle, tunsin vapisuttavaa kunnioitusta enkä pelkoa, sillä ajattelin itsekseni, että Jumala oli luonut nämä kaikki ja koko maailman, sekä hänet että minut. Raamatussa seisoo niin ja kummastelin samalla, missä Jumala mahtoi ollakaan, sillä vaikka olin lukenut raamatun, niin oli minulla siitä hyvin hämärät käsitykset. Haaveilin sillä tavalla melkein pari tuntia ja nukuin vihdoin, nojaten kallioon. Heräsin sitten taasen Jackson'in ääneen, kun hän pyysi minulta vettä.
— Tässä on, sanoin ja ojensin hänelle astian. Oletteko: huutanut minua kauan?
— En, vastasi hän, pyysin sitä ainoastaan kerran ennen.
— Olen nukkunut.
Kun hän oli juonut, sanoi hän: