— Tahdon lopettaa tunnustukseni nyt, sillä kylkeäni alkaa polttaa.
Ja hän jatkoi:
— Noin neljä kuukautta isäsi kuolemasta menimme kerran kapteeni James'in kanssa rotkoon keräämään puita Sivuutimme kallioseinän, jonka niin hyvin tunnet, ja kuilun, joksi paikkaa nimitämme, ja rupesimme kiipeämään kallion reunaa pitkin. Kannoimme molemmat nuoriamme, joilla sitten sitoisimme halkokantamuksemme. Äkisti luiskahti hän ja vyöryi kallion reunalle, mutta pelastui tarttumalla vuoressa kasvavaan pieneen pensaaseen, vaikka hänen ruumiinsa riippuikin jo puoleksi jyrkänteen ulkopuolella.
— Ojenna minulle köytesi pää, sanoi hän aivan tyynesti, vaikka hän oli suuressa vaarassa.
— Kyllä, vastasin ja aioinkin tehdä sen silloin, sillä luulin, että hän, jos kieltäisin, voisi vielä pelastua pensaan avulla, josta hän piteli kiinni. Mutta pensas alkoi nyt irtaantua ja antaa perään ja kun kapteeni James näki sen, huusi hän:
— Pian, pian, pensas irtautuu!
Päätin silloin, etten ojentaisi hänelle köyttä. Olin muka hyvin kiireissäni tehdäkseni sen, mutta sotkin sen jalkoihini ja olin sitä sitten taasen selvittelevänäni, kun hän taasen huusi:
— Pian! Ja tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun pensaan juuret katkesivat ja hän syöksyi alas.
Kuulin ryskeen, kun hän putosi kalliolle tuolla alhaalla. — Katso nyt Jumalan tuomiota: enkö olekin aivan samanlaisessa tilassa, kuin hänkin, maatessani tässä lyötynä ja runneltuna. — Vähän ajan kuluttua menin paikalle, jossa hän makasi ja löysin hänet kuolevana. Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että hän voi sanoa ennen kuolemaansa: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." — Se oli murha, sillä olisin voinut pelastaa hänet, jos olisin tahtonut, ja kumminkin pyysi hän Jumalaa minua armahtamaan. Kuinka paljon onnellisemmaksi olisinkaan tuntenut itseni, jos hän ei olisi sitä sanonut. Hänen "Jumala sinua armahtakoon" soi korvissani kuukausia sen jälkeen.
Palasin majaan ja kerroin rohkeasti äidillesi, mitä oli tapahtunut, sillä tiesin tällä kertaa voivani puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten ollut sitä tehnyt. Hän joutui aivan pois suunniltaan ja syytti minua sekä miehensä että kapteenin murhaajaksi. Koetin tehdä, mitä ikinä osasin, saadakseni hänet tyyntymään, mutta turhaan. Useita viikkoja pysyi hän sitten surullisena ja välinpitämättömänä, niin että pelkäsin hänen kuolevan, mutta hänellä oli vielä jäljellä sinut, jolle hän voi osoittaa hellyyttään, ja sinun vuoksesi hän jäi elämään. — Huomasin sen hyvin pian. Hän oli nyt täydellisesti vallassani, mutta ensin pelkäsin häntä, yksinpä hänen katseitaankin. Vihdoin tulin rohkeammaksi ja vaadin, että hän olisi minulle ystävällisempiä mutta hän poistui inholla luotani. Turvauduin silloin muihin keinoihin. En antanut hänelle ruokaa, ja hän olisi mielellään kuollut, mutta ei voinut nähdä sinun kärsivän. — En tahdo kertoa julmuudestani ja raakalaisuudestani häntä kohtaan, voin ainoastaan sanoa sen olleen sellaista, että hän kuihtui ja kuoli noin kuuden kuukauden kuluttua kapteenin kuolemasta, pakottaen minut lupaamaan, etten tekisi sinulle pahaa, vaan veisin sinut äidinisäsi luokse, jos vain joskus saisin siihen tilaisuutta. Koska olin tappanut tämän naisen pitkällisellä kiduttamisella, ja isäsäkin, vaikka sukkelammin, en voinut olla suostumatta hänen pyyntöönsä. — Hautasin hänet guanoon toisten viereen.
Hänen kuolemansa jälkeen oli elämäni minulle kauan aikaa suurena taakkana. En voinut tappaa sinua, vaikka vihasin sinua. — Nyt hallussani olevat timantit ja toivo, että joskus vielä pääsisin Englantiin, soivat minulle joskus vähän lohdutusta — Sinä näet minut nyt, eivätkö he kaikki ole jo kostetut.