En voinut muuta kuin myöntää Jackson'in viimeiseen puheeseen. — Niin, he olivat todellakin kostetut. Vähän ajan perästä sanoi hän minulle:
— Nyt, Frank, tunnen, että kipu kyljessäni pahenee ja pian on minulla niin suuret tuskat, etten voi puhua. Olen tunnustanut täydellisesti kaikki rikokseni ja muuta hyvitystä en voi antaa sinulle. Ja nyt, voitko antaa minulle anteeksi? Kuolen hyvin onnettomana, jos et sitä tee. Katso minua. Voitko hautoa kostoa mielessäsi näin onnettomassa asemassa olevalle ihmiselle? Muista, että rukoilemme anteeksiantamusta sen perusteella, miten itsekin annamme anteeksi. Vastaa minulle.
— Luulen, niin, — tunnen, että voin antaa teille anteeksi, Jackson, vastasin. Jään pian yksikseni tälle saarelle ja tulisin varmaan paljon onnettomammaksi kuin muutoin, jos en antaisi anteeksi. — Minä teen sen.
— Kiitos, olet hyvä poika ja Jumala sinua siunatkoon. — Eikö päivä jo pian valkene?
— Kyllä. Näen pian lukea teille raamatusta ja rukouskirjasta.
Minulla on ne molemmat mukanani.
— Tuskani ovat kovat ja tulevat joka minuutti suuremmiksi. Minä en voi kuunnella sinua nyt, mutta juuri ennen kuolemaani saan jonkun minuutin levon ja silloin…
Jackson huokasi syvään ja vaikeni.
Useita tunteja kestivät hänen tuskansa ja hän valitti hiljaa. Hiki
tippui suurina pisaroina hänen otsaltaan ja hän hengitti vaikeasti.
— Aurinko nousi ja ennätti jo melkein taas mailleen, ennenkuin
Jackson voi puhua. Vihdoin pyysi hän juotavaa.
— Se on ohitse nyt, sanoi hän hiljaa. Tuskat loppuvat ja kuolema on lähellä. Voit lukea minulle nyt, mutta minä sanon sinulle ensin muistaessani, mistä voit löytää isäsi omaisuuden.
— Tiedän sen jo, vastasin. Laudan alla teidän makuusijanne pohjalla. Näin teidän kerran ottavan ne esille, kun luulitte minun olevan poissa.