— Se on totta! Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, kaikki on pian ohitse. Lue ruumiin siunaussanat kun olen kuollut, ja lue nyt, vielä hengissä ollessani jotakin, josta luulet minun enimmän pitävän, sillä en voi koota ajatuksiani tarpeeksi sanoakseni sinulle, mikä paikka parhaiten sopisi, ja totta puhuen, tuskin sitä tiedänkään. Mutta osaan vielä rukoilla.
Aukaisin raamatun ja löysin vertauksen tuhlaajapojasta.
— Se sopii minulle, sanoi Jackson. Anna minun nyt rukoilla. Rukoile sinäkin puolestani, Frank.
— Minä en tiedä miten, vastasin, ette ole minua koskaan opettanut.
— Ah en!
Jackson vaikeni, mutta näin hänen huultensa liikkuvan vähän aikaa. Poistuin hetkeksi ja kun palasin, oli hän jo kuollut. Hänen suunsa oli auennut, ja koska ensimmäisen kerran elämässäni katselin kuolemaa silmiin, tuijotin ruumista kauhistuneena ja inholla.
Muutamien minuuttien kuluttua jätin ruumiin ja istuuduin kalliolle jonkun matkan päähän siitä, sillä pelkäsin sitä jollakin tavalla. Jäin siihen auringon laskuun asti, jolloin, pelästyneenä ajatuksesta jäädä sinne pimeäksi yöksi, otin kirjani ja kiiruhdin takaisin majaan. Mielenliikutus oli pannut pääni ihan pyörälle, enkähän ollut syönytkään moneen tuntiin. Rukoiltuani, heittäysin vuoteelle tuumiakseni, mitä nyt alkaisin tehdä, kun olin jäänyt yksikseni, mutta muutamien minuuttien kuluttua vaivuin uneen, enkä herännyt ennenkuin aurinko oli jo korkealla taivaalla. Nousin hyvin virkistyneenä ja nähdessäni raamatun ja rukouskirjan muistin lupaukseni Jackson'ille lukea ruumiinsiunausluvut hänen haudallaan. Hain ne rukouskirjasta, sillä olin lukenut ne ennenkin useampaan kertaan, ja silmäiltyäni ne lävitse, läksin kirjoilleni paikalle, missä ruumis makasi. Se oli vielä kankeamman näköinen kuin eilen illalla. Luin sanat ja sulin kirjan. Mitä voin tehdä? ajattelin. En voi haudata häntä guanoon, sillä en jaksa kantaa ruumista kallioiden yli. Ja jos se olisi ollutkin mahdollista, niin luulen, etten olisi voinut siihen koskea. Pelkäsin sitä. Vihdoin päätin peittää sen kivillä, joita oli paljon siinä ympärillä ja teinkin niin. Siihen meni minulta noin kaksi tuntia, jonka jälkeen, otettuani pullot mukaani, kiiruhdin mielelläni pois, päättäen mielessäni, etten ikinä enää tulisi sinne. Tunsin suurta helpotusta, ollessani taasen majassa. Olin kyllä yksinäni, se oli totta, mutta minulla ei ollut enää mitään tekemistä kuolleen kanssa. En voinut koota ajatuksiani, enkä tarkastaa tunteitani sinä päivänä, istuin vain mietteissäni ja nojasin päätäni käsiini. — Panin vielä kerran nukkumaan ja tunsin itseni seuraavana aamuna paljon virkeämmäksi, voiden sekä ajatella että toimia. — Mieltäni painoi kumminkin joku, josta en ensin päässyt selville, mutta kai se johtui tunteesta, että olin nyt yksinäni, ilman minkäänlaista toveria, jonka kanssa olisin voinut puhella ja jolle olisin voinut uskoa salaisuuteni. Minun suuni täytyi olla mykkä siksi, kunnes taasen tapaisin jonkun lähimmäisistäni… tapahtuisiko se koskaan? Olin nähnyt näinä vuosina muutamien niistä hukkuvan saaremme lähellä, — siinä kaikki.
14. Yksin.
Jackson'in kertomuksesta päättäen olin nyt noin neljäntoista vuotias. Näinä neljänätoista vuotena olimme nähneet ainoastaan yhden laivan. Voi mennä vielä samanverran tahi enemmänkin aikaa, ennenkuin taasen tapaisin jonkun ihmisen. — Näitten ajatusteni minua surettaessa tunsin, kuinka paljon olisinkaan uhrannut, jos Jackson olisi vielä elänyt ollakseen minulle seurana. Olisin antanut hänelle anteeksi vaikka mitä, ja tuntuipa melkein siltä, kuin olisin isäni murhaajassa menettänyt hyvänkin ystävän.
Tänä päivänä olin niin levoton, etten voinut tehdä mitään. Koetin lukea, mutta en voinut, ja syödä, mutta ruokahaluni oli poissa. Istuin ja katselin merta, kuinka aalto toisensa jälkeen vyöryi rantaan, ja ihmettelin, toisivatko ne joskus tullessaan luokseni jonkun ihmisen, mutta sillä välillä, jopa kokonaisina tunteinakaan, en ajatellut juuri mitään. Tuli ilta ja pimeä, mutta yhä vieläkin istuin paikallani. Viimein kumminkin menin vuoteelleni melkein epätoivoisena, mutta onnekseni nukuin pian ja unhotin suruni.