Seuraavana aamuna elähdytti minua kirkas aurinko. Tummansininen meri oli melkein rasvatyyni, ja muutenkin tunsin mieleni virkeämmäksi ja ruokahaluni oli palannut. Syötyäni muistin Jackson'in kertomuksen vyöstä timantteineen, jonka tähden menin hänen makuusijalleen, siirsin syrjään höyhenet ja linnunnahat, kaivoin pois maan, jota ei ollutkaan kuin noin kuuden senttimetrin vahvuudelta ja sain laudan näkyviin. Nostin sen pois ja näin sen alla noin kolmekymmentä senttimetriä syvän kuopan, joka oli täynnä erilaisia esineitä. Siellä olivat perämiehen kello ja hiannapit, muutamia vanhoihin rääsyihin käärittyjä dollareita, muudan tupakkarasia, vanha piippu, rintaneula hiuksista tehtyine nimikirjaimineen, muutamia J. Evelyn nimellä allekirjoitettuja kirjeitä, jotka ymmärsin äidinisäni lähettämiksi ja jotka Jackson oli luultavasti ottanut haltuunsa vasta äitini kuoleman jälkeen. Sanon kirjeitä, koska ne olivat semmoisia, niinkuin sittemmin sain tietää, mutta silloin en vielä milloinkaan ollut nähnyt mitään kirjettä. Ensimmäinen yritykseni lukea kirjoitusta oli turha, vaikkakin onnistuin saamaan selvän allekirjoituksesta. Tupakkarasiassa oli sileä, kultainen vihkimäsormus, joka luultavasti oli äitini, ja musta pitkä hiuskihara, joka kai myöskin oli hänen. Siinä oli myöskin kolme tahi neljä kivipalasta, jotka, niinkuin sittemmin kuulin, olivat kulta- ja hopeamalmia, yksi hopeinen lyijykynä ja pari pieniä korvarenkaita. Vasta kuopan pohjalta löysin vyön. Se oli pehmeätä nahkaa ja voin tuntea sen joka neliöön ommellun kovan esineen, joiden arvelin olevan noita timantteja, mutta en aukaissut yhtään osastoa, katsoakseni, mitä niissä oli. Siihen oli hyvin selvästi kirjoitettu: "Herra J. Evelyn'in omaisuutta, 33 Minories, London." Tutkin kaikki nämä esineet toisensa jälkeen ja panin ne, saatuani uteliaisuuteni tyydytetyksi, takaisin kuoppaan, tarkastaakseni niitä taasen joskus vastaisuudessa. Peitin kuopan laudalla, tasoitin maan, sekä järjestin höyhenet ja nahat vuoteessa samalla tavalla, kuin ennenkin. Tähän kaikkeen meni minulta noin pari tuntia, jonka jälkeen istuuduin kalliolle entiseen asentooni ja vajosin lopuksi päivää sekä sielulliseen että ruumiilliseen välinpitämättömyyteen.

Tämä alakuloisuuteni kesti monta päivää, voinpa sanoa viikkojakin, ennenkuin se kokonaan katosi. — En voinut löytää mitään hauskaa kirjoistanikaan, joita välistä katselin, pannakseni ne taasen heti pois. — Ei ollut enää kuukauttakaan siihen, kun linnut taasen palaisivat saarelle. En tarvinnut niitä elääkseni, sillä varastossa oli vielä paljon ruokaa. — Lukija tahtonee ehkä tietää, miten niin tarkkaan tiesin lintujen takaisintuloajan. Meillä, Jacksonin kanssa, oli ainoana ajanmerkkinä täysikuun ilmestyminen taivaalle, jolloin aina teimme merkin kallioon. Kolmetoista täysikuuta oli ajanmitta lintujen tulosta saarelle yhtenä vuotena, niiden takaisintuloon seuraavana ja kaksitoista täysikuuta oli nyt kulunut.

Tuskastuneena kaikkeen, väsyneenä itseeni ja elämäänikin, juolahti vihdoin viimein mieleeni, että voisinhan, ottamalla mukaani ruokaa ja pullollisen vettä, lähteä rotkoon hakkaamaan puita, niin että ne riittäisivät sitten pitkäksi aikaa. Voisinhan jäädä sinne moneksi päiväksi, sillä maja ja kaikki sen läheisyydessä oikein inhoittivat minua.

Seuraavana päivänä panin päätökseni täytäntöön. Nakkasin kuivan ruokani olalleni ja läksin kiipeämään rotkoon. Tunnissa pääsin perille, mutta koska minulla ei ollut mitään kiirettä, niin päätin kiivetä ylemmäksi ja katsoa, enkö voisi päästä toiselle puolelle saarta tai ainakin korkeimmalle vuorenhuipulle, josta olisi hyvä näköala. Jatkoin kiipeämistäni siksi, kunnes olin päässyt muutamalle tasaiselle, ruohoa kasvavalle paikalle, jossa ei ollut metsää. Istuutuessani levähtämään näin vieressäni erään pienen sinisen kukan, jollaista en ennen milloinkaan ollut nähnyt en edes tiennyt, että saarella olisi kukkia. Se oli, niinkuin sittemmin huomasin, joku laji Gentionellaa. Katselin ja ihailin sitä, tuntien sitä kohtaan todellista ystävällisyyttä. Se oli hyvin kaunis ja yksinäinen, niinkuin minäkin.

Lukiessani Mavor'in luonnonkirjaa ja nähdessäni luonnon keskelle rakennettuja englantilaisia taloja, olin kysynyt aina Jackson'ilta niistä ja hän oli selittänyt minulle paljon englantilaista puutarhanhoitoa, kuinka metsäkukkia ja puita voitiin istuttamalla jalostaa, kuinka ruusuja ja muita kukkia kiinnitettiin seiniin, kuten tauluissa näin, ja kuinka niitä kasteltiin ja hoidettiin. — Siinä istuessani ja katsellessani kukkaa juontui mieleeni, että voisinhan ottaa sen mukaani ja hoitaa sitä huvikseni. — Osaanhan kastella ja muutenkin pitää siitä huolta. — Päätin tehdä niin, sillä pidin jo kukkaa aika aarteena. Irroitin sen varovasti ameriikkalaisella veitselläni, jättäen kumminkin tarpeeksi maata juurien ympärille, ja aloin sitten kiivetä vielä ylemmäksi. Mutta ennenkuin olin päässyt kuuttakymmentä metriäkään, löysin ainakin tusinan verran samanlaisia kukkia, kaikki kauniimpia kuin se, jonka olin ottanut mukaani ja kolme neljä muuta, joita en myöskään tuntenut. En tiennyt oikein, mitä tekisin. Panin kaivamani kukan pois ja jatkoin kiipeämistäni, tekemättä vielä mitään päätöstä.

Puolessa tunnissa pääsin vuorenhuipulle ja voin nähdä meren ja toisen puolen saarta alapuolellani. Se näytti melko suurelta, mutta en huomannut juuri suuriakaan eroavaisuuksia tämän ja toisen puolen välillä. Kaikkialla muualla näkyi jylhiä, autioita kallioita, paitsi paikkaa, jossa seisoin. Rotkossa, joka näytti olevan kuin joku halkeama saaressa, kasvoi pientä metsää. Kaikkialla oli hiljaista ja autiota, ei näkynyt yhtään lintua, enkä myöskään voinut huomata muitakaan eläviä olentoja. Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, kun ajattelin, että voinhan mennä vieläkin eteenpäin ja katsoa, mitä siellä olisi. Tein niin ja löysin muutamia muita kukkia, joita ei kasvanut minun puolellani saarta. Siellä kasvoi eräitä sananjalan tapaisia puita, joiden runkojen ympärillä köynnöskasvit kiipeilivät. Ajattelin että nämä kasvithan olivat samanlaisia, joita olin nähnyt englantilaisia taloja esittävissä tauluissa, tahi ainakin hyvin niitten näköisiä; mahtaisivatkohan nuo kiipeillä majanikin seiniä pitkin? — Silloin äkkiä hoksasinkin, että istuttaisin niitä muutamia majani ympärille ja laittaisin kasvitarhan omille kukilleni. Lukija voi tuskin kuvitella, miten iloiseksi tästä tulin. Istuuduin punnitsemaan sitä ja tunsin itseni sillä hetkellä hyvin onnelliseksi. Mutta sitten muistinkin, että maja oli rakennettu kalliolle ja kukathan voivat kasvaa ainoastaan mullassa. Tämä huomio oli ensin viedä kaiken rohkeuteni, koska se näytti tekevän tyhjäksi kaikki suunnitelmani, mutta sitten päätin kantaa vähän multaa kalliolle ja sillä tavalla laittaa kasvitarhan. Ensin ajattelin guanoa, mutta Jackson oli selittänyt, että sitä voitiin käyttää ainoastaan pienissä erissä lannoittamaan maata ja että se kuolettaisi kasvit, jos sitä käytettäisiin yksinään. Tuumittuani noin tunnin verran ja muistettuani kaikkea, mitä Jackson oli puhunut asiasta, päätin palata majaan ja paluumatkalla tarkastaa, mistä paikasta rotkoa voisin kaikista helpoimmin saada multaa kasvitarhaani. Sitten kantaisin mullan majalle, tekisin lavan valmiiksi taimille ja kukille, ja kun kaikki olisi kunnossa, kiipeisin rotkoon hakemaan kasveja ja niin olisi kasvitarhani valmis. — Tein niin. Huomasin, että voin saada ruokamultaa rotkosta noin neljännespeninkulmaa pensaikon alapuolelta, ja kun olin siitä varma, palasin majaan. Päätin kumminkin, myöhäinen kun oli, siirtää järjestelyni huomiseen.

Otin arkusta yhden purjekangaspaidan, sidoin kiinni hiansuut ja kauluksen, saadakseni siitä jonkinlaisen pussin, ja lähdin aamulla aloittamaan työtäni. Onnistuin sinä päivänä kantamaan majalle noin kymmenen — kaksitoista pussillista multaa, josta aloin laittaa noin metrin levyistä ja puolen metrin vahvuista lavaa. Minulta meni kokonainen viikko, ennenkuin olin saanut kannetuksi tarpeeksi multaa kahteen lavaan kummallekin puolelle majaa. Se oli kovaa työtä, mutta olin iloisempi ja onnellisempi kuin ennen. Huomasin, että paras keino karkoittamaan ikävää ja yksinäisyyttä oli työnteko, ja samalla kun tein tämmöisen arvokkaan kokemuksen, valmistui kasvitarhanikin. Kun olin lopettanut mullan kantamisen, läksin rotkoon mukanani kaksi koppaa, joissa oli aikomukseni säilyttää kokoamani kasvit. Päivän kovasti työskenneltyäni palasin kopat täynnä pieniä taimia ja köynnöskasvia. Seuraavana päivänä istutin kaikki, mitä olin tuonut mukanani. Tulin pahoilleni nähdessäni lehtien ja kukkien lakastuvan, mutta kastelin ne kaikki, ennenkuin menin nukkumaan ja aamulla huomasinkin ne taasen suureksi ilokseni virkeiksi. Mutta kasvitarhani ei ollut mielestäni vielä kyllin täydellinen. Menin sentähden vielä kerran rotkoon ja valitsin toisia kasveja, jotka eivät kukkineet, ja pari pensasta, joita en ennen ollut nähnyt. Kun olin saanut nämä istutetuiksi ja kastelluiksi, oli kasvitarhani hyvin komean näköinen. Huomasin kumminkin pian, että multa tahtoi varista, ja kokosin sentähden kiviä, joilla ympäröin lavat, ja niin oli kaikki valmista Nyt ei minulla ollut muuta tekemistä päivisin, kuin hoitaa kasvitarhaani. Tein niin ja koska muistin Jackson'in puheen guanosta, toin sitä pussillisen ja panin vähäsen joka kukan juurelle. Pian näkyikin sen hyvä vaikutus, ja ennenkuin linnut tulivat, oli kasvitarhani täynnä kukkia.

En voi kuvailla lukijalle, minkälaista iloa pieni laitokseni minulle tuotti. Tunsin joka taimen ja pensaan, puhelin niille kuin tovereille hoitaessani ja kastellessani niitä aina aamuin ja illoin, ja niitten pikainen kasvaminen ihastutti minua. Yksinäisyyteni ei tuntunut enää niin väsyttävältä kuin ennen. Minullahan oli jotakin huollettavaa, jotakin, joka kiinnitti mieltäni ja jota voin rakastaa. Ne olivat yhtä eläviä kuin minäkin, ne kasvoivat, tekivät lehtiä ja kukkivat. Ne olivat kiitollisia huolenpidostani, ollen tovereinani ja ystävinäni.

Olenhan ennen maininnut, että Jackson, viimeisenä yhdessä oloaikanamme, opetti minut laulamaan useita lauluja. Ikävissäni, etten yksinäisyydessäni kuullut mitään ihmisääniä, aloin ensin hyräillä ja sitten ääneensä laulaa noita lauluja, joita olin oppinut. Tuo oli minusta hauskaa ja lauleskelin joskus puolet päivää. On kyllä totta, että kuuntelijoita puuttui, mutta kun rakkauteni kukkiin kasvoi, niin oli tapanani istuutua siihen likelle ja laulaa kukille ja pensaille, kuvitellen niitten kuuntelevan. Mutta laulu varastoni ei ollut kovinkaan suuri ja viimein, kun olin laulanut ne hyvin usein, kyllästyin niitten sanoihin. Muistin silloin rukouskirjan lopussa olevat Davidin psalmit. Otin kirjan ja lauloin ne kaikki tuntemillani nuoteilla. Lieköhän psalmeja koskaan ennen laulettu sillä tavalla, mutta se huvitti minua, ja sanoissakin oli tarpeeksi vaihtelua.

Joka kolmas tahi neljäs päivä kiipesin rotkoon huolellisesti hakemaan jotakin uutta kukkaa tahi pensasta, jota minulla ei vielä ollut kasvitarhassani ja kun satuin jonkun löytämään, joka usein tapahtuikin, niin tulin hyvin iloiseksi.