Muutamana aamuna lähdinkin kiipeämään rotkoon, mutta kun en onnistunut löytämään mitään, niin kannoin kotiin ne risukimput, jotka jäivät sinne viime kerralla, kun putosin jyrkänteeltä. Lopetettuani tämän työn, palasin majaan, jossa linnut ottivat minut vastaan levitetyin siivin ja nokat ammollaan, ikäänkuin iloiten tulostani ja tahtoen näyttää, että halusivat ruokaa. Linnut olivat muuten jo valinneet itselleen toverinsa, uroot naaraan, niinkuin höyhenistä voi päättää. Leijona ja Hevonen olivat aina toistensa seurassa, samoin Aasi ja Karhu, Tiikeri ja Pantteri. Ruokin niitä nyt aina yksitellen, kutsuen jokaista nimeltään, jota ne heti tottelivat, ja jos joku niistä tuli kutsumatta, sai se pienen läimäyksen vaivoistaan.
Seuraavana aamuna läksin uudelle kasvien hakumatkalle ja päätin tällä kerralla tarkastaa kaikki vuorenkolot, sillä olin kerran ollut näkevinäni sellaisen reunalla jotakin, joka kaukaa näytti hyvin kauniilta kukalta. Tällä kerralla en mennytkään rotkoon, vaan aloin majan takaa heti kiivetä kallioille. Se oli kovaa työtä, mutta en kadottanut niin helposti rohkeuttani, ja muutamassa tunnissa olin päässytkin eräälle tasaiselle paikalle, jonka olin ottanut päämääräkseni, alkaessani kiipeämisen. Täällä sain täyden korvauksen vaivoistani, sillä löysin paljon minulle aivan outoja kasveja, esimerkiksi muutamia sananjalkoja, jotka olivat hyvin kauniita, vaikka niissä ei ollut kukkia. Näköala paikalta oli sekä hirvittävä että kaunis. Katselin kallioita allani ja majaa, joka näytti hyvin pieneltä ja luulin näkeväni lintunikin pieninä pisteinä majan edessä olevalla kentällä. Oli kirkas päivä ja meri aivan tyyni. Tuolta kaukaa näkyivät selvästi toisetkin saaret ja olin erottavinani jotakin valkoista niitten vierellä, — lieneeköhän sitten ollut joku laiva. Tulin alakuloiseksi, enkä voinut olla tekemättä kysymystä, pitäisiköhän minun jäädä koko ijäkseni tälle saarelle, vai pääsisinkö joskus täältä poistumaan. — Katsellessani majaa kummastelin, miten hirveän jyrkkä se vuoren seinämä oli, jota myöten olin tänne kiivennyt ja tulin levottomaksi ajatellessani, että tuskinpa hengissä enää pääsenkään takaisin, mutta nuo ajatukset hälvenivät pian. Käännyin ja katselin maalle päin. Toisella puolellani huomasin kalliossa aukon, jonka pohja oli niin syvällä, etten voinut sitä nähdä — toisella puolella taasen kohosi kallio kuin seinä. Huomioni kiintyi kuitenkin pian muutamaan uuteen kukkaan, jonka näin ja ryhdyinkin kaikkia niitä irroittamaan. Sananjalkojen kanssa sain noin kaksitoista uutta lajia, jotka kokosin yhteen kimppuun. Sidoin sen kaulaani, sillä tiesin tarvitsevani molemmat käteni alas tullessani. Istahdin sitten vähäsen levähtämään, ennenkuin alotin paluumatkani. Istuttuani sitten muutamia minuutteja rupesin huvikseni lauleskelemaan. —
16. Hylkeeni.
Olen jo ennen maininnut, että kyllästyneenä Jackson'in opettamien laulujen sanoihin, olin vaihteeksi ottanut rukouskirjan lopussa olevat psalmit, ja jos nuotti sattui sopimaan runomittaan, täyttivät ne hyvin tehtävänsä, vaikka se tietysti olisi kummastuttanut jokaista, joka olisi sattunut kuulemaan psalmeja veisattavan niin kiireesti ja erilaisilla nuoteilla. Tällä kerralla valitsin ensimäisen psalmin: "Autuas on se, joka ei vaella" ja aloin laulaa, mutta päästyäni ensimmäisen säkeen loppuun kuulin kummakseni jonkun valittavan äänen jossakin lähelläni kertaavan "vaella". Katselin ympärilleni, luullen erehtyneeni ja jatkoin: "jumalattomien seurassa." — Nyt en voinut erehtyä: "seurassa", kertasi sama ääni niin selvään kuin mahdollista. Mitä suurimmasti hämmästyneenä lopetin laulamisen. Saarella täytyy olla joku toinenkin, paitsi minua, sillä en ollut milloinkaan ennen kuullut kaikua, paitsi ukkosen jyristessä ja silloinkin olin luullut sitä vain jyrinän jatkoksi.
— Kuka siellä on? huusin.
— Kuka siellä on, vastasi ääni.
— Se olen minä!
— Se olen minä, kuului vastaus. En tiennyt oikein, mitä uskoisin. Huusin kerta toisensa perään ja kuulin aina sanani kerrattavan, mutta en saanut kysymyksiini vastausta. Luulin ensin jonkun minua pilkkaavan, mutta kuunneltuani tarkemmin, huomasin äänen: kuuluvan suoraan rotkon toisella puolella olevalta kalliolta ja siellä ei voinut olla ketään, jota en olisi nähnyt. Tarkemmin asiaa ajateltuani luulin sittenkin erehtyneeni, sillä eihän siellä voinut olla ketään, mutta en osannut selittää arvoitusta. Rupesin vihdoin pelkäämään ja kun aurinkokin alkoi jo mennä mailleen, päätin palata majaan. Tein niin ja pääsin alas paljon pikemmin, kuin olin tullut ylös, sillä pelkoni lisääntyi illan pimetessä. Ainoa, joka rauhoitti minua, oli äänen lempeä ja valittava sävy, joka ei muistuttanut ollenkaan Jackson'in ääntä, vaan oli jonkun toisen, joka ei varmaankaan tahtonut tehdä minulle pahaa.
Olin tavallisesti jotenkin tyytyväinen yksinäiseen olooni, kun minulla vain oli jotakin tekemistä tahi kun leikittelin suosikkieni kanssa. Välistä, kun en löytänyt mitään tekemistä, sain tuommoisen ikävän puuskan. Semmoisissa tapauksissa heitin pois kirjani ja voin istua tuntikausia ajatellen mahdollisuutta saada vielä joskus nähdä ihmisiä, ja kun sattui, voi tuommoista tilannetta kestää monta päivää.
Kerrankin tuolla keinoin tuumaillessani, johtui mieleeni, että vaikka olinkin vuoren huipulta nähnyt saaren toisenkin puolen, niin en ollut mennyt sitä sen paremmin tutkimaan, jonka vuoksi päätin lähteä sinne muutamiksi päiviksi.