Jackson oli neuvonut minua, miten voisin teroittaa tylstyneitä veitsiäni, nimittäin hiomalla niitä veden kostuttamaan sileään kiveen. Olin huomannut sen hyväksi keinoksi ja päätin nyt koettaa sillä tavalla teroittaa toisen vanhoista kirveistäni saadakseni sen jälleen käyttökelpoiseksi, sillä pelkäsin aina pensaita raivatessani katkaisevani veitseni ja tiesin kirveellä saavani sen työn paljon pikemmin tehdyksi. Hain tarkoitukseen sopivan suuren, tasaisen kiven, ja aloin hioa kirvestäni. Työ oli hidasta, mutta parin päivän kuluttua olin onnistunut mainiosti ja kirves oli nyt hyvässä kunnossa. Ajattelin sitten, miten voisin jättää lintuni niin moneksi päiväksi, koska ne tarvitsivat ruokaa, mutta järjestin sen sitten niin, että pyydystin pari suurta kalaa, jotka paloittelin niille valmiiksi. Lähdin sitten, ottaen kimpun kuivattuja, purjekangaspaitaan käärittyjä lintuja evääkseni, luonnonkirjani huvikseni, kasarin vesiastiakseni, kirves olallani ja veitset vyössäni, muutamana kauniina aamuna löytömatkalleni, ensin kuitenkin suudeltuani kaikkia lintujani hyvästiksi ja kehoitettuani niitä olemaan kilttiä ja rauhallisia poissaollessani.
Muutamissa tunneissa olin päässyt saaren korkeimmalle paikalle ja syötyäni päivällisen ja vähän levähdettyäni aloin laskeutua alas. Huomasin, niinkuin viimeksikin, että meri saaren toisella puolella oli paljon tyynempi, kuin sillä puolella, jossa asuin. Vuoden pitkään tavallisesti puhaltavien tuulien vuoksi olikin se puoli saaresta melkein aina tyynessä. Laskeutumiseen toiselle puolelle meni minulla vähän vähempi aikaa kuin kiipeämiseen omalta puoleltani. Lähestyessäni rantakallioita, olin näkevinäni niillä jotakin, joka aina vähän väliä liikkui. En erehtynytkään, sillä tultuani likemmäksi, näin muutamien suurien elävien makaavan kallioilla ja vähän väliä sukeltelevan meressä.
Jonkun elävän näkeminen herätti minussa aina suurta mielenkiintoa. Päätin mennä likemmäksi ja tarkastaa, mitä eläimiä ne olivat. Ryömimällä kalliolta kalliolle pääsin lopulta noin kahdenkymmenen viiden metrin päähän niistä. Muistin, että luonnonkirjassani, joka minulla onneksi oli mukanani eväslaukussani, oli muutamien samannäköisten eläinten kuvia. Istuuduin erään kallion suojaan ja saatuani kirjan esille, kääntelin sen lehtiä siksi, kunnes löysin kuvan, jossa olevat eläimet olivat aivan näitten näköisiä. Ne olivat hylkeitä. Päästyäni tästä selville, luin kuvauksen eläimestä. — Jos sen otti vangiksi poikasena, voi sen helposti kesyttää, ja oli se silloin hyvin uskollinen. Turpaan lyömällä voi sen helposti tappaa. — Nämä olivat mielestäni kaikkein tärkeimmät tiedot. Johtui mieleeni, että olisi hyvin hauskaa saada pieni hylje leikkitoverikseen, sillä linnut olivat niin tyhmiä, ja niin päätinkin pyydystää yhden, jos vain suinkin voisin. Jätin eväspussini kallion suojaan, tartuin kirveeseeni ja lähestyin varovaisesti paikkaa, missä eläimet makasivat. Niitä oli noin parikymmentä yhdessä laumassa, mutta ne olivat kaikki suuria, puolentoista tahi kahden metrin pituisia vonkaleita. En voinut nähdä yhtään poikasta, jonka tähden läksin ryömimään muutamalle toiselle paadelle, jossa näin toisen lauman makaavan.
Tultuani lähemmäksi näinkin muutaman hylkeen puolen metrin pituisine poikasineen makaavan muista erillään. Siinä oli etsittäväni. Ne makasivat matalalla kalliolla vähän matkan päässä rannasta. Katselin niitä hetkisen ja kuuntelin huvitettuna emän puhelua poikasensa kanssa.
Koska en luultavasti voisi vangita poikasta, tappamatta ensin emää, jolla oli pitkät torahampaat, katsoin viisaammaksi ryömiä niitten ja rannan väliin, että ne eivät pääsisi pakoon ennenkuin näyttäytyisin. Heti kun emä näki minun juoksevan kohti, kirkaisi se kimakasti ja koetti päästä veteen. Päästyämme lähelle toisiamme näytti se hampaitaan ja nousten räpylöilleen aikoi puolustaa itseään ja poikastaan, joka pysytteli aivan sen vierellä, mutta lyömällä kirveelläni sitä turpaan, meni se tainnoksiin ja näytti kuolleelta. Ihastuneena menestyksestäni, sieppasin poikasen syliini ja rupesin kantamaan sitä pois. Silloin uros, joka kai oli tullut levottomaksi naaraan huudoista, hyökkäsi kimppuuni. Se oli naarasta paljon suurempi, takkukarvainen ja nähtävästi hyvin rohkea. En voinut päästä pakoon, koska se oli maan puolella minua, ennätin vain päästää poikasen menemään ja juosta muutaman kallion taakse, kirves kohotettuna iskuun. Eläin kohottautui, tullakseen likemmäksi minua, mutta tervehdin sitä aika lyönnillä päähän ja se rupesi epäröimään. Olin kadottanut mielenmalttini sen niin äkkiä hyökätessä kimppuuni ja lyöntini ei sentähden osunutkaan hyvin, mutta ennenkuin se ennätti oikein tointua ensimmäisestä, sai se turpaansa toisen, joka sen tappoi. Kiiruhdin nyt kallion toiselle puolelle, johon olin jättänyt poikasen ja löysin sen emänsä vierestä, jonne se oli ryöminyt. Otin sen syliini ja palasin paikalle, mihin olin jättänyt eväspussini. Tyhjensin sen kokonaan ja panin eläimen sinne, sidoin pussin suun kiinni, ettei se pääsisi pakenemaan. Istuuduin sitten levähtämään ja rauhoittumaan ensimmäisessä tappelussa järkytettyä mieltäni, ihastuneena uuteen aarteeseeni.
Ajattelin nyt, mitä tekisin. Ei ollut enää tuntiakaan pimeän tuloon ja oli sen tähden liian myöhäistä lähteä saaren toiselle puolelle, jonka muuten olisin tehnyt, sillä halusin saada hylkeeni kotiin. Päätin vihdoin lähteä etemmäksi rannasta ja viettää siellä yöni. Kokosin evääni ja hyljepussi kainalossani kiipesin noin kuudenkymmenen metrin päähän rannasta erään kallion juurelle, johon heittäysin istumaan. Syötyäni illallisen, aukaisin pussin suun, katsoakseni vielä kerran pientä ystävääni ennenkuin nukuin. Ensi alussa oli se potkinut kovasti, mutta oli nyt levollinen, ja koetti silloin tällöin purra minua. Taputettuani ja hyväiltyäni sitä aikani, panin sen jälleen takaisin pussiin ja sidoin pussin suun kiinni, joka tuntui suututtavan sitä kovasti, sillä se ei ollut siellä puoleksikaan niin rauhallinen, kuin sylissäni. Otin taas kirjani, lukeakseni vielä kerran kuvauksen hylkeistä. Luin, että sen nahka oli hyvin kallisarvoinen ja että siitä saatiin öljyä. Öljyä en tarvinnut, mutta arvelin nahkain olevan hyvin mukavia vuoteessani. — Suljin kirjani ja panin maata, mutta en saanut unta, ennenkuin päivän koittaessa, sillä olin niin järkytetty ja myöskin levoton aarteestani. Herätessäni paistoi aurinko suoraan silmiini. Hylkeeni makasi rauhallisesti ja ollakseni varma siitä, ettei se ollut kuollut, kosketin siihen, jolloin se huudollaan sai minut pian uskomaan toista. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt vanhempain ruumiit. Tarkastaessani niitä, huomasin ne molemmat kuolleiksi. Niitten nahat olivat hyvin kauniit ja päätin ottaa ne mukaani. Mutta siinä tulikin minulle aika pulma. Jos nylin hylkeet, niin en voinut viedä nyt nahkoja mukanani, koska minulla oli poikanen kannettavanani ja jonka tahdoin saada kotiin niin pian kuin suinkin, ettei se kuolisi nälkään. Päätin sentähden ensin viedä poikasen majaan, ruokkia ja lämmittää sitä ja sitten palata takaisin nylkemään hylkeitä.
Syötyäni sitten aamiaisen ja jätettyäni jäljelläolevat ruokavarani muutamaan kivenkoloon, ettei tarvitseisi kantaa niitä takaisin, läksin paluumatkalle ja kiiruhdin kulkuani, niin että saavuin majalle noin puolenpäivän tienoissa. Lintuni voivat hyvin ja näyttivät olevan tyytyväisiä ruokaan, jota olivat saaneet. Toiset nukkuivat ja ne, jotka valvoivat, eivät näyttäneet välittävän tulostani.
— Vai niin, ajattelin, te taidattekin pitää minusta ainoastaan ruoan tähden. Ensi kerralla, kun menen pois, en jätäkään teille ruokaa ja silloin kyllä räpytätte iloisesti siipiänne, kun näette minun tulevan takaisin.
En tiennyt ensin oikein, mihin panisin hylkeeni, että se pysyisi tallessa, mutta viimein päätin avata merimiesarkun ja panna sen sinne. Tein niin ja annoin sille muutaman kalapalasen, jota linnut eivät olleet ehtineet syödä. Tuo pieni eläin söi sen nopeasti. Otin siimani, mennäkseni pyytämään vähän lisää kalaa varastooni.
Puolen tunnin kuluttua palasin, pari suurta kalaa mukanani. Otin hylkeen arkusta ja ruokin sitä uudestaan. Se söi hyvin halukkaasti ja huomasin ilokseni, että se näytti jo paljon kesymmältä. Nakkasin vähän kalojen suolia linnuille, joista en enää niin paljon välittänyt. Ruokittuani eläimeni, ajattelin itseäni ja päätin syödessäni mennä seuraavana aamuna toiselle puolelle saarta nylkemään hylkeet, levittämään nahat kalliolle kuivamaan siksi, kunnes saisin paremman tilaisuuden tuoda ne sieltä kotiin. Nykyään en tahtonut jättää uutta ystävääni pitkäksi aikaa yksikseen, sillä aioin sen kesyttää ja saada pitämään itsestäni. Ruokittuani sitä vielä aamulla uudestaan, suljin arkun kannen ja läksin tyynen puolelle saarta.