17. Sydänsurua.
Saavuin sinne aikaiseen, nylin molemmat hylkeet, ja vedin nahat, vaikka vaivalla, ylemmäs maalle kallion viereen, missä olin ollut yötä edellisellä kerralla. Levitin ne sinne kuivamaan ja panin suuria kiviä painoksi laidoille, ettei tuuli niitä veisi. Oli jo melkein hämärä, kun lopetin, mutta läksin kumminkin kotimatkalle ja saavuin majaan noin tuntia jälkeen auringonlaskun, sillä opittuani nyt tuntemaan tien kuljin matkan puolta nopeampaan, kuin ennen. Ryömin pimeässä vuoteelleni ja nukuin hyvin työni jälkeen.
Seuraavana aamuna heräsin hyljepoikasen valittaviin huutoihin ja kiiruhdin hakemaan sille vähän ruokaa. Otin sen esille arkusta ja syöttäessäni sitä kummastelin, miten kesyksi tuo pieni eläin oli jo tullut. Se jäi syötyään tyynesti luokseni, tunkeutuen lähelleni, niinkuin olisin ollut sen emä, ja yrittipä lähteä jälkeenikin, kun jätin sen.
Lintuni näyttivät hyvin hölmöiltä ja tyhmiltä. Huomasin myös niiden olevan hyvin likaisia ja aina rientävän purolle kun siinä oli vettä. Päätin tästä, että ne ehkä haluavat kylpeä suolaisessa vedessä. Otin sentähden yhden niistä mukaani uimarantaan ja päästin sen veteen, sidottuani pitkän nuoran sen jalkaan. Tuon eläinraukan tapa räpyttää siipiään, sukellella ja pestä itseään todisti, että otaksumiseni oli oikea. Soin sille sitten noin puoli tuntia virkistysaikaa ja vein sen takaisin tuodakseni toisetkin uimaan. — Koska melkein joka päivä sen jälkeen soin niille tämän huvin, niin alkoi niiden höyhenpuku tästä lähtien muuttua kiiltävämmäksi ja pehmeämmäksi.
Pysyttelin majassani noin viikon verran, kesytellen hyljettäni, joka nyt jo oli minuun hyvin kiintynyt, ja eräänä iltana mennessäni nukkumaan ryömi se viereeni vuoteelle, jääden siitä lähtien sänkytoverikseni.
Viikon kuluttua menin hakemaan nahkoja toiselta puolelta saarta ja saavuttuani sinne, kannoin ne molemmat vuorenharjanteelle. Se oli kerrassaan kovaa työtä. Seuraavana päivänä vein ne majalle asti ja koska ne olivat aivan kuivia, levitin ne vuoteelleni maatakseni niillä, sillä en pitänyt höyhenten hajusta, vaikka niin kauan olinkin niitä käyttänyt.
Miten aika vierikään nyt joutuin hylkeeni ja lintujeni seurassa ja niissä töissä, joita ne ja kasvitarhani antoivat minulle! — Oli laskujeni mukaan jo melkein lintujen paluuaika lähenemässä. Jonkun ajan kuluttua huomasin lintujeni tulevan hyvin levottomiksi. Ne olivat, niinkuin olen maininnut, ruvenneet olemaan parittain ja kun niitten höyhenpuku tuli täydelliseksi, näki selvään, että uros ja naaras, niinkuin olin otaksunut, pitivät yhtä. Ne olivat saaneet olla kauan aikaa vapaina, mutta näkyivät nyt, etenkin uroot, halusta lentelevän. Ensin aioin leikata niitten kaikkien siivet, koska pelkäsin niitten yhtyvän toisiin lintuihin, kun ne saapuivat. Mutta kun huomasin niitten pitävän paljon toisistaan, päätin leikata ainoastaan naaraitten siivet, koska arvelin, etteivät uroot niitä hylkäisi. Menettelin niin, ollen valmis mukautumaan siihen, mitä tapahtuisi, sillä sen jälkeen kuin olin saanut hylkeen seurakseni, en välittänyt enää linnuista niin paljon kuin ennen.
Vihdoin tulivat uudet linnut ja pesiytyivät guanokentälle, niinkuin ennenkin. Sain pian mennä hakemaan tuoreita munia. Minun naaraanikin rupesivat kuopimaan ja laittamaan itsellensä pesiä ja muutamien päivien kuluttua rupesivat ne munimaan. Kun luulin niitten heti, niin pian kuin poikaset vaan tulivat lentokykyisiksi, tahtovan lähteä tiehensä, otin pois munat, estääkseni niitä siitä. Mutta vaikka otinkin aina munat pois, munivat ne uudestaan ja jatkoivat tätä lähes kaksi kuukautta, varustaen minut tuoreilla munilla vielä kauan sen jälkeen, kuin villilinnut olivat lähteneet saaresta. Kun naaraat olivat munineet ensimmäiset munansa, koettivat uroot siipiänsä, tehden pieniä kierroksia ilmassa ja lentäen sitten merelle päin. Luulin niitten paenneen, mutta erehdyinkin, sillä ne palasivat takaisin noin neljännestunnin kuluttua, jokainen kantaen nokassaan kalaa, jonka se toi puolisollensa. Tuo näytti minusta hauskalta ja päätin antaa niitten tästä lähtien itse huolehtia ruoastaan. Niin ne tekivätkin ja kauniilla ilmalla riitti kalaa vielä sekä hylkeelle että minullekin aivan tarpeeksi. Kun niitten palattua lentomatkoiltaan anastin kalat, lähtivät ne uusia hakemaan, siksi kunnes naaraatkin olivat saaneet osansa.
Eräs epäkohta tuotti minulle kumminkin suuria vaikeuksia, sillä silloin kuin linnut eivät pahoilla ilmoilla saaneet kaloja, en saanut niitä niinäkään, koska kalat eivät silloin syöneet onkea. Vähän ajateltuani päätin sentähden erottaa osan uimalahtea merestä, irtonaisista kivistä tekemälläni aidalla, jonka läpi vesi voisi virrata, mutta jota kalat eivät voisi läpäistä; siinä säilyttäisin kaloja elävinä, ruoaksi hylkeelle ja linnuille.
Lopetettuani ruokavarojen keräämisen ja saatuani ne onnellisesti majaan talteen, alotin aidan rakentamisen, johon minulta ei mennytkään kauan aikaa, sillä lahti ei ollut puolta metriä syvempi ja ainoastaan kolme metriä leveä. Niin pian kuin aita oli valmis, pyydystin jokaisena kauniina päivänä niin monta kalaa, kuin arvelin tarvittavan ja päästin ne kalalammikkooni. Se näytti olevan tarkoitukseen sopiva, sillä kalat jäivät elämään, mutta tarvittaessa oli minulla aika työ pyydystää niitä sieltä, koska ne eivät tahtoneet syödä onkea.