Koska minulla ei ollut enää mitään huolta linnuistani, vaan päinvastoin paremmin hyötyä, vietin kaiken aikani hylkeeni kanssa. Tarvitsin sille nimen ja kun luonnonkirjastani luin, että muudatta leijonaa sanottiin Neroksi, niin arvelin sitä hyvin sopivaksi nimeksi hylkeelle ja ristin sen siksi, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, mitä "Nero" merkitsi. Eläin oli nyt jo tullut niin kesyksi, että se huusi, jos joskus johonkin lähdin ja seurasi minua kallioille, niin pitkälle, kuin vain pääsi, mutta muudan uimarannan tien osa oli liian vaikea sen kuljettavaksi ja sinne se aina jäi huutelemaan siksi aikaa, kun olin poissa. Useammasti kuin kerran olin ottanut sen mukaani sinne pestäväksi, josta se näytti erittäin pitävän. Päätin sen tähden raivata kivet pois tieltä, että se voisi seurata minua omin voimin koko matkan lahdelle, sillä se oli kasvanut niin paljon, että en enää tahtonut jaksaa sitä kantaa. Viikon työskenneltyäni olin saanutkin kaikki kivilohkareet vyörytetyiksi syrjään ja iloitsin nähdessäni eläimen seuraavan minua lahdelle ja syöksyvän veteen. Se ei ollut ollut siellä senjälkeen kuin olin rakentanut kalalammikkoni ja tultuaan nyt sinne, sukelsi se heti ja otti kiinni kalan, jonka se toi rantaan.

— Kas vaan, ajattelin, nyt tiedän, miten saan kalaa, kun tarvitsen; vien vain Neron lammikkoon.

Huomautan tässä, että Nero oppi pian tottelemaan käskyä kuin koira. Minulla oli pieni piiska, jolla aina, kun se teki jotakin pahaa, löin sitä vähän turpaan. Se puisteli päätään, näytti hampaitaan ja murisi, mutta tuli sitten ystävänäni luokseni. Koska se joka päivä seurasi minua lahdelle, niin täytyi minun estää sen kalanpyynti silloin kuin en niitä tarvinnut, ja onnistuinkin. Ei kukaan, joka ei ole sellaista nähnyt, voi ymmärtää tämän eläimen uskollisuutta ja oppivaisuutta sekä rakkautta, jota osoitin sitä kohtaan. Se oli seuralaiseni ja leikkitoverini päivällä ja sänkytoverini öillä. Me olimme eroamattomat.

Toisen erakkovuoteni viimeisinä aikoina sattui eräs tapaus, josta minun nyt täytyy kertoa. Nero oli tullut kanssani lahdelle, missä seisoin kalliolla onkimassa, mutta se ei pysynytkään lammikossa, vaan kiipesi aidan yli ja syöksyi mereen, vinkuen ihastuksesta ja tehden kaikenmoisia hullunkurisia hyppyjä. En ajatellut asiaa sen enempää. Se sukelti ja katosi muutamiksi minuuteiksi, mutta kohosi sitten pinnalle juuri kallioiden juurella ja peloitti pois kalat, niin etten saanut mitään. Ajaakseni sen etemmäksi, heittelin sitä kivillä, joista yksi sattui siihen melko kovasti, jonka jälkeen se sukelti. Vähän ajan kuluttua käärin siimani kokoon, vihelsin sille, että se tulisi pois, vaikka en sitä nähnytkään, ja läksin majaan, ollen varma siitä, että se pian tulisi perässäni, sillä voihan se nyt kulkea omalla tavallaan majasta rantaan milloin vain tahtoi. Oli aikainen aamu ja työskentelin kasvitarhassani, joka nyt oli parhaassa kukoistuksessaan. Vasta päivällisen aikana huomasin, ettei se ollut tullutkaan takaisin ja menin sentähden lahdelle katsomaan. Se ei ollut siellä, enkä voinut löytää sitä mistään. Huusin ja vihelsin, mutta turhaan ja säikähdin kovin ajatellessani, että aarteeni oli lähtenyt luotani.

— Ei kai se nyt voinut suuttua siitä, että heittelin sitä kivillä, ajattelin, sen vuoksi se nyt ei olisi lähtenyt luotani.

Kaksi tahi kolme tuntia seisoin sitten siellä tähystelemässä, mutta tuloksetta, en nähnyt mitään hyljettä, mitään Neroa. Sydäntäni kirveli ajatellessani sen hyljänneen minut, ja ensimmäisen kerran elämässäni muistaakseni purskahdin itkuun. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin itseni todellakin onnettomaksi. Olin kiintynyt tähän toveriini ja yksinäisyyden ystävääni koko sydämestäni, tuhlaten sille hellyyttäni, ja pidin nyt elämää oikeana taakkana ilman sitä. Vihdoin palasin majaan, mutta tunsin itseni niin onnettomaksi, etten voi sanoilla kertoa. En voinut saada rauhaa. Pari tuntia ennen auringon laskua menin taasen kallioille ja huusin ääneni käheäksi. Kaikki turhaan. — Yön tullessa palasin jälleen majaan ja heittäydyin epätoivoissani vuoteelleni.

"Luulin sen pitäneen minusta", sanoin itsekseni. "Luulin sen rakastavan minua, niinkuin minäkin rakastin sitä, ja minä ainakaan en olisi sen luota näin lähtenyt." Ja kyyneleeni alkoivat juosta uudelleen ajatellessani etten milloinkaan enää saisi nähdä Neroa.

Lukija pitänee kai suruani liioiteltuna ja anteeksiantamattomana, mutta asettukoon vain itse minun sijaani. Kuusitoistavuotias poika, asumassa autiolla saarella yksinään toverin kanssa, joka, vaikka se olikin puhumaton eläin, oli minulle uskollinen. Se vastasi kaikkiin hyväilyihini, oli ainoana toverinani, ystävänäni, ainoana esineenä, jota rakastin ja hellin. Se oli ymmärtäväinen ja luulin sen rakastavan minua yhtä paljon kuin minä sitä, mutta nyt oli se hylännyt minut ja minulla ei ollut ketään muuta, josta välittäisin ja joka välittäisi minusta. — Kyyneleeni juoksivat toista tuntia, kunnes vihdoin väsyin ja nukuin.

18. Vene.

Aikaisin seuraavana aamuna, vielä pimeällä, tunsin jonkun koskettavan itseäni. Nousin istumaan ja heikko ilon huuto ilmaisi minulle heti, että se oli Nero, joka oli vierelläni. Niin, se oli Nero, joka oli tullut takaisin, kiivennyt tuon jyrkän polun rannasta majaan palatakseen isäntänsä luokse. Tarvinnenko sanoa, että olin aivan suunniltani ilosta. Suutelin sitä niinkuin se olisi ollut joku ihminen, itkin sen kanssa ja vähän ajan kuluttua makasimme yhdessä samassa vuoteessa. Niin se kävi, ja en ole koskaan sitten myöhemmässä elämässäni tuntenut niin pikaista muutosta surusta iloon.