— Voi, jos olisit lähtenyt luotani, ilkimys, sanoin sille seuraavana aamuna noustuani. Kuinka voitkaan peloittaa ja tehdä minut niin onnettomaksi? — Nero näytti olevan jälleennäkemisestämme yhtä iloissaan, kuin minäkin ja oli uskollisempi kuin ennen.
Sivuutan nyt muutamilla sanoilla useita kuukausia ja koetan lukijalle kuvata olosuhteitani kolmannen erakkovuoteni lopussa. — Olin lähes seitsemäntoista vuotias, suuri ja roteva poika. Olin lakannut käyttämästä linnunnahkapukua ja korvannut sen muutamalla merimiespaidalla, jonka olin löytänyt arkusta. Semmoinen oli sitten koko pukuni ja olisihan se ollut moitteettomampi, jos se olisi ollut pitempi, mutta koska minulla ei ollut muuta toveria kuin Nero, niin en tarvinnut olla niin tarkka kuin jos olisin ollut suuremmassa seurassa. Luulen, että näinä kolmena vuotena olin lukenut raamatun, rukouskirjan ja luonnonkirjan läpi noin viiteen kuuteen kertaan ja hyvämuistisena osasin ne melkein ulkoa. Raamattua olin lukenut niinkuin sulettua kirjaa, sillä en sitä ymmärtänyt, koska ei ollut ketään, joka olisi sitä minulle selittänyt. — Lueskelin vain huvikseni, enkä muuten.
Kasvitarhani oli nyt mitä kukoistavimmassa tilassa, köynnöskasvit olivat kasvaneet niin, että ne kokonaan peittivät majan kattoineen ja riippuivat verhoina kummallakin puolella ovea. Useat taimistani, jotka olivat aivan pieniä istuttaessani ne uudestaan, olivat kasvaneet suuriksi puiksi, joiden latvat huojuivat merituulessa korkealla majan yläpuolella, ja yleensä kaikki kasvit, jotka olin istuttanut, olivat kastelemalla ja lannoittamalla hyötyneet mitä rehevimmiksi. Majani oli todellakin niin peitossa ja suojassa, että sen alkuperäinen muoto oli kokonaan kadonnut. Näöltään oli se kuin mikäkin lehtimaja puitten keskellä ja katsottuna uimarannan kallioilta näytti se hyvin kauniilta.
Tietysti olin monta kertaa kiivennyt rotkoon ja kun kirveeni nyt kerran oli kunnossa, olin vähitellen koonnut uimarantaan paljon risuja, enemmän kuin pitkään aikaan tulisin tarvitsemaan, koska harvoin sytytin valkeaa, mutta olihan risujen hakkaaminen työtä ja työstä olin saanut suuren ilon aiheen. Useita kertoja myöskin olin käynyt saaren toisella puolella ja tapellut hylkeitten kanssa, joita olin tappanut monta, koska niitten nahat olivat majassa hyvin hyödyllisiä ja mukavia. Olin koonnut noin kolme tusinaa mitä hienoimpia nahkoja, melkein enemmän kuin tarvitsin, mutta olin koonnut niitä samasta syystä kuin puitakin, nimittäin aikani kuluksi, ja voinpa lisätä, mielenjännityksestä, jota ottelut hylkeitten kanssa minulle soivat.
En ole kertonut näistä tappeluista, koska olen arvellut niitten ehkä väsyttävän lukijaa, mutta eräästä tapauksesta, jossa olin vähällä menettää henkeni, täytynee minun mainita. Hyökkäsin muutaman hyvin kaunisturkkisen uroshylkeen kimppuun, sillä valitsin aina semmoiset eläimet, joilla oli kauniimmat nahat. Se loikoi muutamalla paadella lähellä vettä ja olin ryöminyt kalliolta hylkeen rannan puolelle, ettei se voisi paeta heittäytymällä mereen, niinkuin se varmaan olisi tehnyt; mutta tähdätessäni tavallista iskuani sen turpaan, luiskahtikin jalkani märällä kalliolla, niin etten osunutkaan eläimeen, vaan lankesin. Eläin, joka oli suurimpia uroksia, tarttui hampaillaan kiinni paitaani, syöksyi mereen kanssani ja sukelsi syvälle veteen. Oli onni, että se tarttui paitaani eikä ruumiiseeni ja myöskin se, että olin hyvä uimari. Se laahasi minua mukanaan, jolloin päänikin joksikin aikaa joutui paidan sisään, mutta vapautin itseni siitä vetämällä käteni pois hioista; jätettyäni koko paidan sille, kohosin melkein tukehtuneena pinnalle. Onneksi ei paidan hiansuissa ollut nappeja. En olisi voinut vapautuakaan, vaan olisin auttamattomasti hukkunut, jos niin olisi ollut laita. Mainitsen tästä erittäinkin sentähden, että koska oli hyvin hankalaa pitää hiansuita kiinni napeitta, olin aikonut ottaa perämiehen napit, jotka, kuten lukija muistaa, oli annettu Jacksonin huostaan, toimitettavaksi perämiehen vaimolle, mutta tarkemmin ajateltuani arvelin voivani ne kadottaa ja koska ne olivat uskottua tavaraa, ei minulla ollut siihen oikeutta. Tämä oikea päätös pelasti siis todennäköisesti henkeni. Kiipesin taasen kalliolle ja näin, kääntyessäni katsomaan, hylkeen vesirajassa puistelemassa raivoissaan paitaani. Tuo oli onneton sattuma, koska en ainoastaan menettänyt paitaani, vaan pudotin myöskin kirveeni sukeltaessani veteen. Jäljelle jäi ainoastaan veitsi, joka riippui nuorasta kaulassani.
Muutapa minulla ei nyt enää ole puhumista kuin linnuistani, jotka elivät entiseen tapaansa. Ne kylpivät säännöllisesti, munivat ajallaan, urokset pyytivät kalaa ja toivat majaan, sanalla sanoen, ne olivat yhtä tyhmiä ja ikäviä kuin ennenkin. Ne eivät lähteneet luotani, eivätkä milloinkaan näyttäneetkään halua sellaiseen sen jälkeen kuin ensimmäiset muuttolinnut palasivat saarelle. Ne olivat hyödyllisiä, mutta eivät juuri kauniita eivätkä mukavia seuralaisia sellaiselle, jolla oli niin viisas toveri kuin Nero.
Kun nyt olen muutamilla sanoilla kertonut tarinani edellämainittuun aikaan asti, on kai minun nyt puhuttava siitä, miten elämäni saarella taasen muuttui toisenlaiseksi. Olenhan maininnut, että arkussa oli kiikari, jonka merivesi oli kastellut ja tehnyt kelvottomaksi. Jackson oli koettanut näyttää minulle, miten sitä käytetään ja näyttänytkin oikein, mutta koska lasit olivat lian ja kosteuden himmentämät, en voinut nähdä sillä mitään. Olin irroittanut kaikki lasit, paitsi niin sanottua objektiivia, ja puhdistanut ne. Vesi oli tunkeutunut objektiivin molempien lasien väliin ja koska en osannut sitä aukaista, jäi se niin himmeäksi, etten voinut nähdä sen läpi mitään. Panin siis kiikarin syrjään kelvottomana. Noin vuoden kuluttua otin sen jälleen esille ja huomasin kosteuden lasien välistä kokonaan kadonneen. Voin nähdä hyvin selvästi sen läpi ja harjoiteltuani vähän aikaa osasin käyttää sitä niin hyvin kuin joku toinenkin. Käytin sitä kumminkin ani harvoin, koska en sitä tarvinnut. Näköni oli hyvin tarkka ja laivaa, joka voisi tulla saarelle, en enää ajatellutkaan. Mutta muutamana iltana, kun oli oikein paha ilma ja meri myllersi kovasti, olin näkevinäni jotakin kummallisempaa noin neljän peninkulman päässä merellä. Arvelin ensin sen olevan jonkun valaan, jotka tähän aikaan vuodesta usein suurina parvina oleilivat saaren lähistöllä, jolloin oli tapanani katsella niitten ruiskutuksia ja keikahduksia, jos nyt niin voidaan sanoa, ja Jackson oli kertonut minulle pitkiä juttuja valaanpyynnistä. Mutta tämä esine näytti laskeutuvan auringon valossa valkealta, jonka tähden kävin noutamassa kiikarin; näin silloin sen olevan purjeveneen tahi hyvin pienen laivan. Se laski myötäistä suoraan saarta kohti. Seurasin sitä suurella mielenkiinnolla aina pimeään asti ja päässäni pyöri sinä aikana mitä erilaisimpia ajatuksia. Rupesin sitten tuumimaan, mitä tekisin. Tiesin kuun nousevan noin tunnin kuluttua ja koska taivas ei ollut pilvessä, vaikka tuuli olikin kova ja meri myrskyinen, arvasin pian taasen saavani veneen näkyviini.
Vähän mietittyäni päätin lähteä uimarantaan ja sytyttää suun molemmin puolin oleville kallioille risukimppuja palamaan, että tulijat tietäisivät ohjata venettään oikealle maihinnousupaikalle. Odotin vielä hetkisen ja lähdin sitten rantaan, ottaen mukaani kiikarin ja vähän kuivia sammalia. Kannoin risukimppuja kallioille ja sytytin ne palamaan. Toin aina uusia, kun entiset olivat palaneet, ja istuuduin sitten katsoakseni kiikarilla, voisinko huomata venettä.
Kuun noustua erotin sen noin peninkulman päässä saaresta, kokka suunnattuna palavista risukimpuista loistavaa valoa kohti. Lisäsin risuja kummallekin puolelle ja menin hakemaan lisää. Myrsky oli kiihtynyt, ja vesi roiski kallioille uhaten sammuttaa valkeat, mutta minä vain lisäsin puita, enkä antanut tulien sammua. Neljännestunnin kuluttua oli vene tullut noin parin sadan metrin päähän saaresta, ohjaten paremmin pitkin rantaa kuin suoraan tulia kohti. Ne olivat kääntyneet vastatuuleen, koska eivät olleet tienneet, miten pääsisivät maihin, ennenkuin näkivät molemmat tulet, jolloin ne hoksasivat, minkä vuoksi ne olivat sytytetyt. Heti käänsivät ne veneen uimalahtea kohti ja syöksyivät eteenpäin kuohuvilla laineilla. Vapisin niitten puolesta, koska tiesin, että jos vesi silloin kun ne tulivat kalliokielekkeiden kohdalle, vetäytyisi takaisin, menisi vene kappaleiksi, vaikka ihmiset pelastuisivatkin. Onneksi niille ei kumminkaan käynyt sillä tavalla. Ne liukuivat muutaman suuren aallon harjalla suoraan lahden yli rakentamalleni padolle ja vene tarttui pohjaan.
— Eläköön! Hyvin tehty, kuulin jonkun sanovan. Alas purje pojat, kaikki on hyvin!