Saatuani tämän juuri sanotuksi, saapui myrskykin, paiskaten minut kumoon ja heittäen minut aina tuvan ovelle asti. Se toi tullessaan sateen, joka oli melkein hukuttaa meidät; taivas peittyi paksuihin pilviin, salamat leimahtelivat kaikkiin suuntiin ukkosen hirmuisesti jyrähdellessä. Ryömin majaan, minne sadekin tunkeutui, juosten sitten pois pienenä purona.
Toverini istui vieressäni hiljaa ja synkkänä. Myrsky raivosi kaksi tuntia keskeytymättä, aurinko oli mennyt mailleen ja oli aivan pimeä. Oli mahdotonta ponnistella myrskyä vastaan rankkasateenkin vuoksi, joka muistutti vedenpaisumusta. Emme puhuneet mitään, ummistimme vain silmämme salamoilta, pitäen sormia korvissamme kauhean ukkosenjyrinän vuoksi. Toverini vaikeroi tämän tästä, pelostako, en tiedä. Itse en pelännyt ollenkaan, sillä en tuntenut vaaraa, enkä tiennyt Jumalaakaan olevan olemassa meitä tuomitakseen.
Vähitellen lakkasi myrsky raivoamasta, sade ryöpsähteli enää vain silloin tällöin ja voimme jo kuulla aaltojenkin pauhun, kun ne pieksivät kallioita. Taivas selkeni vähäisen ja voimme hämärästi erottaa hyökylaineitten valkoiset harjat. Ryömin majasta ja koetin etsiä katseillani laivaa. Salaman leimahtaessa sain sen hetkeksi näkyviini noin neljännespenikulman päässä rannasta. Se oli menettänyt mastonsa ja keikkui hirveissä hyökyaalloissa, jotka nakkelivat sitä kallioita kohti.
— Tuossa se on! huudahdin ja samalla jäin taasen pimeään.
— Se on mennyttä kalua, mutisi toverini, joka seisoi vieressäni, vaikka en ollut huomannut hänen tuloaan. — Meillä ei ole enää mitään toivoa; kirottua!
Hän kiroili sitten kauheasti vähän aikaa — sain sen myöhemmin selville, sillä silloin en tiennyt, mitä kiroileminen ja sadatteleminen oli.
— Tuossa se on taasen, sanoin, kun salaman valossa äkkäsin laivan.
— Ja siinä se ei kauvan pysy. Viidessä minuutissa on se palasina ja joka sorkka hukkuu.
— Mikä on sorkka? kysyin. Toverini ei vastannut.
— Menen alas kallioille katsomaan, mitä tapahtuu.