Hän ei vastannut, makasi vain huokaillen ja vähän väliä kiroten. Hetkistä myöhemmin hän vaikeni kokonaan ja minä menin jälleen ulos. Myrsky oli tauonnut ja tähtiä näkyi siellä täällä, mutta tuuli oli vielä kova ja pilvet kiitivät nopeasti. Tähystelin laivaa, mutta en voinut nähdä mitään. Päivä alkoi sarastaa ja istuuduin odottamaan auringon nousua. Toverini oli nähtävästi nukkunut, sillä hän makasi hiljaa ja liikkumatta. Olin vakuutettu siitä, että oli tapahtunut joku onnettomuus, mutta en tiennyt, mikä, ja koetin kauan aikaa arvailla, kohdistaen ajatukseni milloin häneen, milloin laivaan. Vihdoinkin selkeni päivä, tuuli tyyntyi, vaikkakin aallot vielä raivoisasti pieksivät kallioista rantaa. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään, ja läksin laskeutumaan polkua, joka oli liukas ja vaarallinen sateen jälkeen, lähestyäkseni kallion reunaa niin lähelle kuin laineet vain sallisivat. Menin eteenpäin, saaden joskus ryöpyn niskaani, kunnes pääsin paikalle, josta olin viimeksi nähnyt laivan. Aallot vyöryivät rannalle, heitellen ikäänkuin leikillä laudan kappaleita, tynnyreitä ja riukuja sinne tänne. Muuan masto taklinkeineen näyttäytyi joskus kallioiden juurella, aaltojen sitä heitellessä ylös ja alas. Olisin mielelläni kurkistanut kallion reunan yli, mutta en uskaltanut.
— Kyllä laiva taitaa nyt olla palasina, arvelin. Mitenkähän se mahtoi olla rakennettu?
Viivyin noin tunnin ajan kallioilla, palaten sitten majaan, jossa toverini näkyi jo valvovan, huokaillen raskaasti.
— Laiva on tipotiessään. Siellä ei ole muuta kuin uiskentelevia laudankappaleita.
— Tiedän sen, sanoi hän, mutta en nyt siitä enää välitä.
— Luulin niin, koska laitoitte semmoisen savuavan valkean.
— Se oli silloin, mutta nyt olen sokea, en saa enää milloinkaan nähdä mitään laivaa tahi muutakaan. Jumala auttakoon minua! Minun täytyy kuolla ja maatua tässä kirotussa saaressa.
— Sokea, mitä on sokea? kysyin.
— Salama on huikaissut silmäni, niin etten voi nähdä mitään. En voi auttaa itseäni, en mennä mihinkään, suoraan sanoen, en voi tehdä mitään, ja minä otaksun, että sinä jätät minut tänne kuolemaan kuin koiran.
— Ettekö voi nähdä minua?