— Ei, kaikki on pimeää ja mustaa kuin yöllä, ja tulee aina olemaankin niin kauan kuin elän, vastasi hän ja käänteleikse vaikeroiden vuoteellaan. — Minä toivoin minä elin siinä ja se oli se, joka pysytti minut elämässä näinä monina vaikeina vuosina, mutta nyt olen kadottanut toivoni ja minua ei sureta ollenkaan, vaikkapa jo huomenna kuolisin.
Hän nousi samalla ylös, kääntäen kasvonsa minuun päin ja silloin näin, että hän oli sokea.
— Nouda minulle vähän enemmän vettä, kuuletkos, sanoi hän äkäisesti.
Kiiruhda, kuhnus!
Mutta nyt selveni minulle täydellisesti hänen avuton tilansa ja voimattomuutensa. Niinkuin olen kertonut, tunsin häntä kohtaan kaikkea muuta kuin ystävyyttä, ja nyt uudistunut kiivaus teki tehtävänsä. Olin nyt, luullakseni, noin kahden- tahi kolmentoista ikäinen, vankka ja vikkelä poika. Olin jo monta kertaa ennenkin mielinyt tehdä kapinan ja koettaa voimiani hänen kanssaan. Kiukustuneena hänen kovista sanoistaan, vastasin sentähden:
— Mene itse hakemaan vettä.
— Ah, huokasi hän, vaiettuaan muutamia sekunteja, tuohan minun olisi pitänyt tietää. Mutta auta armias, jos vielä joskus saan sinut käsiini; silloin saat muistaa tämän.
— Minä en ollenkaan pelkää, jos joudunkin kynsiinne, sillä olen yhtä väkevä kuin tekin. Olin nimittäin ajatellut sitä niin monena päivänä ja aikonut sen todistaa.
— Todellako? No tule tänne sitten ja koettakaamme.
— Älkää luulko, vastasin, en ole niin tyhmä kuin näytte otaksuvan; pidän aina kirvestä varalta kädessäni ja koettakaapas, onnistutteko löytämään toista.
— Toivon, että olisin nakannut sinut lapsena kallioilta mereen, sen sijaan että olen ruokkinut ja kasvattanut sinua, sanoi hän katkerasti.