— Sisareni nukkuvat sikeintä untaan, sanoi Edvard, — ja Alfred on myös kovin uninen. Emmekö aja häntä sänkyyn, ennenkuin me kaksi lähdemme kotiin?
Vastauksen asemesta metsänvartija vei Edvardin ulos ja osoitti hänelle tulen valoa puitten välissä.
— Katso itse, mitä on tapahtunut!
— Entä tätini?
— Hän on hyvässä turvassa kaupungissa, ja huomenna koetan päästä hänen puheilleen. Sinun pitää jäädä tänne siksi aikaa siskojesi turvaksi — —. Kas, nyt eivät liekit enää roihua niin korkealle.
— Minun — minun taloni he ovat uskaltaneet polttaa. Edvardin ääni vapisi, ja hän kohotti kättään uhkaavasti.
— Niin, se oli sinun talosi, sinun omaisuuttasi — mutta kuinka kauan?
Jos se nyt otetaan takavarikkoon…
— Otetaan takavarikkoon! Voi häntä, joka uskaltaa sen ryöstää!
Minustakin tulee aikaa myöten mies!
— Toivokaamme niin, mutta poikani, silloin sinä ajattelet toisin kuin nyt ja käyttäydyt viisaammin —. Mutta menkäämme sisään; on pakkanen, ja minulla on kylmä.
Kesti kauan, ennenkuin Edvard nukkui sinä yönä. — Viha ja kostonhalu valvottivat häntä tunnin toisensa jälkeen, ja kun hän viimein nukkui, oli hänen unensa levoton, ja hän näki hurjia unia, niin että hän tuon tuostakin yön kuluessa kirkaisi kovasti ja herätti siskonsa heidän makeasta unestaan.