— Tehkää, niinkuin olen sanonut! huudahti tuo vanha nainen, ja niin täytyi toisen lopultakin lähteä ja antaa hänen pitää oma päänsä. Hän meni molempien palvelijatarten luo, jotka odottivat häntä, valmiina lähtemään taipaleelle.
— Mutta lapset! Kuinkahan niiden käy? huudahti Agata mennessään, ne hän oli sulasta pelosta tykkänään unohtanut.
Kun Jaakko syystäkin pelkäsi, että niin kuningasmielisen miehen kuin eversti Beverleyn lapset saisivat kovan kohtelun, jos heidät löydettäisiin, ja kun hän ei liioin luottanut naisväkeen, oli hän pian päättänyt pitää omana tietonaan, että lapsilla ei ollut mitään vaaraa. Siksi hän vastasi vain:
— Lapsetko! Niille nyt ei kukaan henno tehdä pahaa. Raa'at sotamiehetkään eivät notkista hiuskarvaakaan niiden päästä. Mutta tuo vanha jäykkäniska ei maar pääse niin vähällä.
Siihen selitykseen palvelijattaret saivat tyytyä, ja se heille kelpasikin täydestä.
Tuskin he olivat tulleet kapakkamajaan ja Jaakko päässyt raskaasta vaatemyttykantamuksestaan, kun kaviontöminää alkoi kuulua ulkopuolelta, ja seuraavassa tuokiossa törmäsi koko liuta sotamiehiä kapakkaan; ne olivat samaa ratsuväkeä, jota Jaakko oli nähnyt metsässä päivällisaikaan, ja Hannukin oli joukossa. Hän tunsi vanhan metsänvartijan ja rupesi kyselemään häneltä yhtä ja toista — montako henkeä Arnwoodissa asui ja keitä jne. Jaakko vastasi, että siellä asuivat lapset ja lisäksi muutamia palvelijoita… ja siinä hänelle äkkiä juolahti mieleen, että hän pienellä sotajuonella kenties voisi pelastaa vanhan neidin hengen.
— Minä tiedän kyllä, ketä te etsitte Arnwoodista, ja nyt minä vanhan ystävyyden takia annan sinulle vihjauksen, Hannu. Saattaa olla että erehdyn, mutta yhtäkaikki — jos saat käsiisi vanhan naisihmisen tai jonkin sentapaisen, niin ota sinä hänet ratsullesi ja aja kaupunkiin niin kiireesti kuin hevonen kestää ja kerkii… Ymmärrät kai yskän?
Hannu nyökäytti päätään ja puristi hänen kättään. Kotvan kuluttua ratsumiehet taas lähtivät liikkeelle ja ajoivat kartanoa kohti. Jaakko meni heidän jälkeensä, eikä aikaakaan, kun hän näki paksuja savupilviä kohoavan kohti tummaa, mutta pilvetöntä yötaivasta. Sitten leimahtivat liekit herraskartanon ikkunoista, ja kauas ylt'ympäri kajasti kohta loimotus valtavasta nuotiosta.
Metsänvartija oli jo kotimatkalla, kun hänen ohitsensa kiidätti hevonen hurjaa vauhtia; sen selässä istui Hannu, joka oli sitonut Judit-neidin taakseen satulaan; neiti potki ja repi siteitään, miten ikinä osasi. Hannu oli siis mennyt ansaan ja kuvitteli saaneensa vangiksi itse kuninkaan vanhaksi vaimoksi pukeutuneena.
Kun Jaakko kolkutti kotimajansa ovelle, ponnahti hänen suuri koiransa jalkeille ja alkoi murista, mutta isännän ystävällinen ääni: — Hiljaa, Turva! lepytti sen pian jälleen, ja Edvard veti salvan ovelta.